Sisällön tarjoaa Blogger.

Kihlausuutiset otettiin vastaan kiljuen

4.6.2020

 Olin jo soittanut kihlausuutiset perheelleni Suomeen ensimmäisenä karanteeninjälkeisenä päivänä, ja reaktiot olivat vaihdelleet epäuskoisesta naurusta, no, epäuskoiseen hiljaisuuteen, mutta lopputulema oli lopulta kuitenkin ollut se, että kaikki olivat olleet iloisia - vaikkakin osa varmaan ajatteli minun olevan vieläkin hullumpi kuin mitä oli aikaisemmin ajatellut.


Hippinaiselle ja Sarjakuvataiteilijalle olimme halunneet jakaa uutiset seuraavaksi, olivathan he alusta saakka olleet tukijoitamme. Jopa ennen kuin olimme paljastaneet suhteemme, jonka jälkeen he olivat lähinnä katselleet meitä sellaisin silmin, ettei suun enää tarvinnut sanoa "aww". He olivat selvästi onnellisia puolestamme.


Olimme pitkittäneet kertomista Aatelisen perheelle. Nyt liikkumisrajoitusten lievennyttyä Aatelisen serkku isineen ja poikaystävineen oli tullut vierailulle Linnaan, ja meidät kutsuttiin illanviettoon, jossa serkku jo odotti innolla kuulumisia. Emme voineet enää mitenkään venyttää kihlauksesta ilmoittamista voidaksemme sopia häiden vietosta Linnassa, joten päätimme paljastaa uutiset heti kun sille tulisi sopiva hetki.


Tilaisuus tulikin heti illallisen jälkeen, kun Tyttöystävä heitti kesken viininjuonnin ilmoille viattoman "Koskas te menette naimisiin?" Ilmeenkään värähtämättä Aatelinen ilmoitti päivämäärän. Hämärästä huolimatta näin hätäännyksen nousevan kysyjän kasvoille. Olikohan hän kuullut oikein ja oliko Aatelinen tosissaan. Kovaääninen puheenremakka hiljeni kuin seinään, murto-osasekunnin ihmiset vilkuilivat toisiaan. Pysähtyneen ilman leikkasi Aatelisen setä, joka kohotti lasinsa, "félicitations". Kukaan ei ehtinyt reagoimaan, kun Tyttöystävä jo huusi suoraa kurkkua ranskankielen sanoja toisensa jälkeen, joista erotin "ei, ei, ei", "virhe", "avioehto". 


Silmäni revähtivät selälleen, tuijotin huutamisesta punaisia kasvoja kauhistuneena, kyyneleet alkoivat vieriä pitkin omiani, joista veri oli paennut hurjasti takovaan sydämeeni. Osasin pelätä nuivaa suhtautumista hänen puoleltaan, mutta tällaista reaktiota en olisi ikinä odottanut. Olin järkyttynyt.


Aatelinen kertoi rauhallisesti avioehdon olleen alunperin minun ideani ja ajan lakimiehelle olevan jo varattuna. Luulin tämän rauhoittavan tilanteen, mutta olin väärässä. Kun huudot lopulta äityivät henkilökohtaisiksi asiattomuuksiksi, Aatelinen karjahti takaisin. Kukaan muu ei sanonut mitään. Minä istuin tiukasti kädet polvieni ympärillä nojatuolissani haukkoen henkeäni kyynelten virratessa viinilasiini.


Tunnin päästä huuto oli loppunut ja kaikki ilo minusta poissa, kun kilautin viimein lasini Aatelisen sedän lasiin, jota hän oli pidellyt koko kohtauksen ajan.








Paavo Pesusieni liittäisi minut aatelissukuun

morlaix Finistère ranska bretagne vanha talo liuskekivi vanhat ikkunat


27.5.2020

 Kaksi viikkoa kaupungissa, Aatelisen asunnossa, ja olen totuttelun jälkeen hyväksynyt tämänhetkisen asiainlaidan. Asunto ei tosiaan ole puitteidensa (puutteidensa) vuoksi se miellyttävin - linnasta tuoduista antiikkihuonekaluista ja Aatelisen ostamasta kahvinkeittimestä huolimatta - mutta kaupunki, jossa se sijaitsee on kaunis. Ja miten ihanaa on kahden kuukauden linna-arestin jälkeen voida liikkua vapaasti! Ja huomenna, paikkojen vihdoin avautuessa pääsen nauttimaan pikkukaupungin elämästä: kahviloista, ravintoloista, kirpputoreista ja kirjakaupoista! 


Vaikka kaikki on ollut toistaiseksi kiinni, olemme viettäneet paljon aikaa ulkona kävellen ympäri maalauksellisen Morlaix'n mukulakivikatuja ja lukemattomia portaita, nauttineet jäätelöitä laivarannassa, ajelleet lähiympäristön rannikoita, nakuilleet katseilta piilossa rannoilla, uineet meressä (Aatelinen ensimmäistä kertaa "tähän aikaan vuodesta", kun merivesi ei ole vielä "kunnolla" lämmennyt) ja istuneet puistoissa termospullon ja croissantien kanssa suunnittelemassa omituisimpia ja epäperinteisimpiä häitä, joista olemme koskaan kuulleet. 



morlaix Finistère ranska bretagne vanha talo creperie


Minä kaikkia hää- ja avioliittoperinteitä vastustavana en olisi halunnut vihkisormuksia lainkaan, mutta esiteltyään sormuksen, jonka Aatelinen halusi minulle antaa, jouduin lopulta pyörtämään pääni. Tuo kyseinen sormushan vain tekisi koko homman vieläkin eriskummallisemmaksi!


Aatelinen oli jo ensimmäisenä iltanamme Morlaix'ssa halunnut näyttää minulle sormuksen, muttei ollut löytää sitä mistään. Se oli kuulemma asunnossa, jossakin, siitä hän oli ollut varma. Jostain syystä katseeni oli eksynyt keittiön kaapin päällä nököttävään Paavo Pesusieneen, joka oli paljastunut tarkemmalla tarkastelulla metalliseksi rasiaksi. Ehkä sormus on siellä, olin pilaillut.


Aatelinen oli kurottanut Pesusienen kaapin päältä, tonkinyt rasiaa hetken ja puuskahtanut sitten nolona. 


"No?"

"Se on täällä."


Olin nauraa räkättänyt, kunnes hän oli laskenut sormuksen kädelleni. Se oli kaunis, lähes puhdasta kultaa oleva sinettisormus suvun heraldiset tunnukset taidokkaasti kaiverrettuna. Olin hätkähtänyt tajutessani sen, eriarvoisuuden ikonin, symbolisen arvon ja revennyt sitten nauramaan tilanteen absurdiutta: tyyppi pitää aatelistunnustaan kasuaalisti peltisessä Paavo Pesusienessä keittiön kaapin päällä, ja haluaa antaa sen minulle. Minulle, suomalaiselle marginaalissa elävälle nälkätaiteilijalle, merkiksi siitä, että tulisin olemaan osa ikivanhaa ranskalaista aatelissukua.


Mitä ihmettä, elämä, nyt taas?


morlaix Finistère ranska bretagne vanha talo liuskekivi vanhat ikkunat ikkunaluukut pelargoni

morlaix Finistère ranska bretagne viaduc kiviportaat kaupunki

morlaix Finistère ranska bretagne ranta meri vene purjevene majakka




Linnasta poikamiesboksiin

12.5.2020

 Tänään en herännyt auringonsäteisiin, jotka tälläkin hetkellä yrittivät pujahtaa satoja vuosia vanhojen ikkunaluukkujen lävitse linnan kamariin, vaan puheensorinaan, joka nousi kadulta Aatelisen kaikuvaan kaupunkiasuntoon


Avattuaan pimennysverhot, ikkunan ja ikkunaluukut ja päästettyään kadun äänet täyttämään makuuhuoneen Aatelinen käveli alasti keittiöön. 


Tuntui omituiselta. Jotenkin väärältä. Koko tuntemamme ajan olimme nukkuneet vierekkäin linnan toisen kerroksen kamarissa, jonka kellastuneen tapetin riekaleet ja lattian narisevat lankut osasin paikantaa jo silmät kiinni. Nyt minua ympäröivät tyhjät valkoiset seinät ja muovimaton ummehtunut tuoksu, joka tuli aivan liian läheltä sängyn levätessä lattialla jostain syystä ilman jalkoja. Olimme ottaneet eilen Linnasta lähtiessämme mukaamme paripeiton ja lakanat joilla olimme nukkuneet, jotta voisimme nukkua tutumman tuntuisesti, mutta heräämistä tästä huoneesta se ei tehnyt helpommaksi.


Aatelinen palasi tarjottimen kanssa, jolle oli asetellut kaksi lasillista pikakahvia sekä tupakat ja tuhkakupin. Kahvinkeitintä asunnossa ei ollut - kuten ei myöskään kahvikuppeja. Olin jo tottunut siihen, että Ranskassa poltetaan sisällä, eikä se isossa kivilinnassa koskaan minua haitannut, mutta asunnossa ajatus tuntui jotenkin epämiellyttävältä. Huokaisin päättäväisesti: tämä olisi väliaikaista. Kohta me lähtisimme Suomeen, toisimme kesän loputtua muuttokuormani ja veisimme sen taloon, josta olimme haaveilleet. Mutta sitä ennen meidän pitäisi tehdä varastona pidetystä asunnosta kodintapainen. Ensiksi ostaisimme kahvinkeittimen ja sitten hakisimme Linnasta huonekaluja täyttämään ison asunnon tyhjää tilaa.


Aatelinen kömpi takaisin peiton alle, kietoutui minuun ja kutitteli vatsaani parrallaan.


"Kyllä tämä tästä", hän sanoi, ja minä uskoin.



grand rue Morlaix vanha talo rakennus kerrostalo liuskekivi ikkunaluukut
Kuka uskoisi viisisataavuotiaan talokaunottaren kätkevän sisäänsä metrikaupalla muovimattoa?



Linnan portit avautuvat - mitä kaikkea oli tapahtunut?

11.5.2020

 Karanteeni on ohi! En voi uskoa kokemaani todeksi. Viimeinen puoli vuotta, etenkin nämä kaksi linnassa vietettyä kuukautta, ovat olleet eräät elämäni kummallisimmista.


Olin pelkästä spontaanista päähänpistosta päätynyt maahan. Mitä kummallisemman sattumien sarjan johdattelemana olin kielitaidottomana, rinkka selässä, vailla tulevaisuudensuunnitelmia päätynyt asumaan ranskalaiseen linnaan minulle ennestään tuntemattoman aatelisperheen kanssa. Minä, niskasta nilkkoihin tatuoitu suomalainen feministiaktivisti, drag-artisti ja työtön muusikko. Lähtöasetelma lockdownille ei ollut se tavallisin.


Näinä kahdeksana viikkona Linna oli pessyt minut kokemuksissa, liottanut minua kaikenlaisissa tunteissa ja lingonnut elämäni kokonaan uusiksi.


Nyt linnan portit ovat avautuneet, ja ne laskisivat minut ulos kohtalaisella kielitaidolla, tulevaisuudensuunnitelmin ja vastoin kuin mitä olin ikinä haaveillut, kihloissa, Linnanherran vanhimman pojan kanssa. Menisi tovi sulatella tämä kaikki. 


"Elämäsi on romanttinen komedia", eräs ystäväni oli sanonut. Vaikka kuinka inhoan romanttisia komedioita ja olisin halunnut mielummin tähdittää art house -draamaa kontroversiaalina queer-sankarina, en voi kiistää ystäväni olevan oikeassa. Elämäni on ällöimelä elokuva ja sellaisena tarinani on myös kerrottava. Vaikkei sitä kukaan uskoisikaan.



Ranska ranskalainen linna Bretagne Finistère kartano torni vintage postikortti korona karanteeni covid-19 lockdown
Vanha postikortti Linnasta, meidän huoneemme sydämöitynä.



Karanteenikatsaus

Avasimme eilen Aatelisen kanssa viinipullon kamarissamme, siinä, jossa on munankuoren siniset puolipaneelit, ja odotimme kellon lyövän keskiyötä. Kilistämisen jälkeen nauroimme ja itkimme samaan aikaan, niin, ettei siitä meinannut tulla loppua. Olimme pökerryksissä tästä kahden kuukauden lockdownista. Samaan aikaan valtavan onnellisia siitä, että se oli tapahtunut, mutta niin suunnattoman surullisia siitä, että se oli nyt päättynyt. Emme enää koskaan tulisi kokemaan mitään vastaavaa.

 

Kun joskus aamuyöstä, kun toivuimme suurimmasta tunnekuohusta ja minä olin itkenyt silmäni puoliumpeen, päätimme pitää viimeisen ranskantuntimme ennen lähtöämme. Kirjoitimme yhteenvedon näistä kahdesta kuukaudesta. Tässä se vapaasti suomennettuna, lähes sellaisena kuin sen siinä tilassa kirjoitimme:


Le bilan de la quarantaine, Karanteenikatsaus

  • kiva pukujuhla (oltiin tosi söpö homopari)
  • lukuisia tähdenlentoja sekä ripsiä poskilla ->
  • toiveita, jotka tulivat toteen!
  • paljon punkkeja
  • Tuberkuloosityttö (tottakai)
  • muistoja, joita emme unohda
  • elinikäinen ystävä
  • paljon erilaisia suklaita ja sipsejä
  • HÄN EI VIELÄKÄÄN OSAA LAUSUA NIMEÄNI

Tämä on ehdottomasti ollut elämämme paras karanteeni.



grain de sail ranskalainen suklaa suklaalevy ranska lupalappu ulkonaliikkumiskielto korona karanteeni covid-19 lockdown
Osa niistä suklaista joita olimme syöneet (parasta paikallista suklaata) ja niistä lupalapuista joita olin joutunut täyttämään aina poistuessani linnasta.


Lähtö

 Siivoamme jo rakkaaksi tulleen kamarimme, heitän rinkkani Clion takapenkille ja ajamme isojen puiden reunustamaa yksityistietä suvun vaakunoilla koristellulle rautaportille niin hitaasti kuin kykenemme, eläen tuolla matkalla koko aikamme uudelleen, silmät haikeutta kiiltäen, mutta toiveikkaana eteemme avautuvaa maisemaa katsoen. Maailma on auki meille!


Mutta ensin ajaisimme Morlaix'n kaupunkiin, Aatelisen asunnolle, missä Paavo Pesusieni odottaisi kaapin päällä.


Lähtiessämme tiputimme eilen kirjoittamamme postikortit tupakkakiostin postilaatikkoon.


Ne odottaisivat minua sitten Suomessa.



Linnakaranteeni, päivä 55: Viimeinen päivä

10.5.2020

 Sosiaalinen koe oli päättymässä. Kahdeksan viikkoa saman katon alla neljän minulle ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa: Linnanherran, joka oli asunut linnassaan vuosia yksin ja ollut etäinen Pojilleen, jotka taas olivat olleet lähes koko elämänsä läheisiä keskenään, aina siihen saakka kunnes nuoremman Tyttöystävä oli astunut kuvioihin. Tilanne olisi ollut erikoinen jo pelkästään heidän jäädessään kahdeksi kuukaudeksi samojen seinien sisään. 


Mutta sitten olin vielä minä, muukalainen heidän perheensä kodissa, ainoana, joka ei osannut heidän kieltään eikä sosiaalisia sääntöjään. Ja ihan sattumalta - siksi, että maailmalla riehui pandemia, ei siksi, että minut olisi kukaan varsinaisesti vieraaksi kutsunut.


Koko kahdeksan viikon ajan olin yrittänyt löytää rooliani talossa ja oppia käyttäytymissääntöjä aina kulloisenkin oletetun asemani mukaan. Mitä minun oli ja ei ollut sopivaa tehdä silloin, kun suojahaalarini oli remontin alussa vielä ehjä, mitä minulta odotettiin kuukausi sen jälkeen ollessamme Aatelisen kanssa avoimesti yhdessä? Kukaan ei koskaan auttanut minua. En tiedä oletettiinko minun osaavan tulkita tilanteita, vai haluttiinko minun kompuroivan, jottei minulla olisi ollut liian helppoa.


Kahdeksassa viikossa kaikki oli muuttunut.


Aluksi olin ollut - tietysti ainutlaatuisen työtilaisuuden ja upean paikan lisäksi - jännittävästä sosiaalisesta tilanteesta innostunut. Olin yrittänyt osallistua, jutella, ystävystyä, ollut välitön, kupliva itseni. Pikkuhiljaa saamattani vastakaikua jokin minussa hiipui. Lopulta olin enää vain hymyillyt, yrittänyt olla helppo, huomaamaton, poissa tieltä ja hyväksyä näkymättömyyteni käydessäni illalliselle, jolla istuin kaksi tuntia sanomatta taaskaan sanaakaan. Tavallaan ymmärsin sen, minähän olin tullut tänne töihin. Ehkä minä en ollut tajunnut paikkaani.


Mutta Aatelisen kanssa sain olla minä. Hänelle minä pulppusin kaiken sen energian mitä olin päivän aikana padonnut, eikä hän saanut siitä kyllikseen. Ja niin me puhalsimme yksityisen onnellisuuskuplamme, jota toiset eivät sietäneet. 


Niin me sitten olimme eläneet kaksin suljetussa tilassamme sulkutilan sisällä. Aatelinen ei piitannut muusta, enkä minä tiennyt muusta. En minä tyhmä ollut, huomasin kyllä ihmisten erilaiset toimintatavat, vaikenemisen kulttuurin, ja oli itsestään selvää että viiden ihmisen yhtäkkinen, pitkäaikainen saman katon alla asuminen kirvoittaisi tunteita, mutta sitä en tiennyt, että minut oltiin laitettu niihin syypääksi. Mutta se oli helppoa niin, minä olin tietämätön, ja sellaisena minut oli helppo pitää jos asioita ei haluttu puhua auki. Ja Aatelinen, joka oli ainoa yhteyteni minun ja muiden välillä, oli päättänyt pitää minut kuplassamme, eikä välittänyt näkymättömän seinän sisään yhtäkään moitetta, piikikästä kommenttia tai pahansuopaa huomautusta. Hän halusi antaa Linnasadulleni onnellisen lopun.


Sosiaalinen koe, Linnasatu, oli päättymässä. Toisin kuin kukaan meistä olisi osannut ajatella.


ranskalainen linna kartano ranska bretagne Finistère korona karanteeni covid-19 lockdown yö


Linnakaranteeni, päivä 53: Syitä mennä naimisiin

8.5.2020

 "Okei", olin jossakin spontaanissa tunnepuuskassani vastannut, kun Aatelinen eilen jälleen kerran kasuaalisti ehdotti naimisiinmenoa. En tiedä miten tosissaan hän oli näinä kertoina ollut, mutta eilen se oli tuntunut erilaiselta. Vaaleanpunainen kupla oli puhjennut, olimme nyt todellisessa elämässä. 


Hän oli ollut vastauksestani vähän hämillään. Ja miksei olisi ollut, olinhan kertonut jo ensitapaamisellamme etten ollut koskaan halunnut naimisiin. Julistin pitäväni avioliittoa elähtäneenä patriarkaalisena instituutiona, jonka ylläpitämiseen en periaatteestakaan koskaan ottaisi osaa. Se ei ollut estänyt meitä laskemasta välillä leikkiä häistämme, joissa maailmamme törmäisivät drag-taiteilijoiden säikäyttäessä helmiin kietoutuneet aatelistädit, ja suomalaisten lapatessa macaronien sijaan makaronisalaattia buffet-pöydästä ranskalaisten odotellessa illallispöydässä viittä ruokalajia kantavia tarjoilijoita. Mutta vaikka olimme viinipäissämme hauskuuttaneet itseämme ajatuksella, en ollut ottanut sitä kovinkaan tosissani.


"Oletko nyt tosissasi?" hän kysyi minulta.

"Oletko sinä?"

"No miksen!"

"No hitto."


Nauroimme hysteerisesti. Mekö naimisiin, oikeasti? Olimme tunteneet toisemme kuusikymmentä päivää.


Perustellaksemme ajatusta itsellemme laskimme viettäneemme aikaa toistemme seurassa yli tuhat tuntia, mikä vastaisi jotakuinkin kokonaista vuotta keskivertoihmisten "normaalia" deittailua. (Disclaimer: "normaalista" meillä ei ole omakohtaista kokemusta, joten päätelmämme perustuu puhtaasti mutumenetelmään ja haluumme tulkita tuloksia täysin omista vinoutumistamme käsin.)


Istuimme hautapaasilla suunnittelemassa maailmanhistorian omituisimpia häitä kunnes oli pimeää, 12-pack halpaa olutta oli tyhjätty ja olimme päättäneet hääpäivämme olevan syyskuussa minun syntymäpäivänäni, kuusi kuukautta Aatelisen syntymäpäivän ja ensitapaamisemme jälkeen.


Keskiyön aikaan, kun olimme nauttineet ainoan kahdenkeskisen illallisen kamarissamme, muistimme ettemme olleet pitäneet vielä jokapäiväistä ranskantuntiamme. Koska tiesimme naimisiinmenon olevan pähkähullua, päätimme kirjoittaa listan syistä mennä naimisiin. Että päätös olisi rationaalinen. Tokihan me tiesimme että suhteen viralliseksi tekeminen helpottaisi sekä minun asettautumistani maahan, että liikkumistamme kahden maan välillä keskellä maanlaajuista pandemiaa, mutta ei se vielä riittänyt. Tarvittiin tunnepuolen syitä. Aatelinen otti kynän, minua nauratti.


"Sinä olet mukava. Hyvä ihminen", hän sanoi ja kirjoitti sanat omaan sarakkeeseensa.

"Sinäkin."

"Olet söpö."

"Niin sinäkin. Tykkään sun kulmakarvoista."

"Meillä on tosi hauskaa yhdessä."


Meillä todella oli valtavan hauskaa yhdessä. Olimme nauraneet kaksi kuukautta. Jopa hän, joka oli tavatessamme korkeintaan hymähdellyt. Mikäli keskinäisemme romantiikka kuolisi ja avioliittomme menisi persiilleen, ainakin me nauraisimme, siitä olin varma.


"Me ollaan hyvä tiimi", hän jatkoi.

"Niin ollaan!"

"Et voi sanoa koko ajan samoja asioita. Keksi omia."

"Hmm, no me ollaan molemmat ihan autisteja."

"Joo, sinä tajuat minua. Tämän on oltava kohtalo."

"Minä en usko kohtaloon", puuskahdin.

"Höh. No mutta minä en uskonut voivani tuntea tällaisia tunteita." Sitten hän oli hiljaa ja näin hänen ponnistelunsa asetellessaan sanojaan: "Älä nyt ymmärrä väärin, mutta kyllä minä tavallaan rakastan sinua."

"Tavallaan!" nauroin, eikä naurustani ollut tulla loppua. Näinkö vaikeaa sen sanominen todella on? "Niin minäkin sinua. Tavallaan."


Ja tiesimme että se merkitsi paljon enemmän kuin mitkään helpot i love yout.






Linnakaranteeni, päivä 52: Melankolia johti kosintaan

7.5.2020

 Tämä päivä sulki sisäänsä lähes kaikki ihmiselle omaiset tunteet ja sylkäisi ne voimalla ulos.


Aamupäivällä Aatelinen ajoi kaupunkiin hoitamaan sairausloma-asioitaan. Yksin, siitäkin huolimatta että olisin halunnut mukaan. Ilmapiiri linnassa tuntui eilisestä huolimatta jostakin syystä viileältä, enkä tiennyt miksi.


Aatelisen hypättyä autoon Linnanherra kysyi mitä aikoisin tehdä confinementin päätyttyä, lähtisinkö Suomeen vai matkustelisinko lisää. Näköjään Aatelinen ei ollut kertonut hänelle suunitelmistamme. Ei, en ajatellut lähteä vielä Suomeen. Jätin kertomatta että olisin viemässä rinkkani hänen poikansa asuntoon, mikäli hän ei ollut muuttanut mieltään.


Apeana vaihdoin ylleni maaliset shortsit sekä hihattoman paidan ja kävelin traktorikatokseen korjailemaan vessan oven maalipintaa, joka oli kärsinyt sekä siitä, että maali, jota minun oli käsketty paremman puutteessa käyttämään oli ovelle sopimatonta ja kuivunut ulkona liian nopeasti, mutta myös siitä, ettei se ollut kuitenkaan kuivunut ennen kuin katonrajaan pesivät pääskyset olivat ehtineet kuorruttaa sen jätöksillään.


Hinkkasin pääskynpaskaa ovista ja itkin. En tiennyt itkinkö väsymystä, yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta, pääskynpaskaa vaiko surua siitä, että karanteeni oli loppumassa. Aatelinen ei ollut vaikuttanut olevan itsensä, ja pelkäsin linnan porttien jälkeisen oikean maailman olevan meille liikaa. 



Alkuillasta hän palasi. Viimeinenkin ovi oli fiksattu, mutta minua ei huvittanut mennä sisälle, joten istuin rakennuksen edustalla nököttävän ikivanhan hautapaasin päälle ja sytytin savukkeen. Hetken päästä Aatelinen tuli etsimään minua.


"Mitä sinä täällä yksin istut?"

"Mietin."


Hän kääri itselleen savukkeen. Minä sytytin toisen. Istuimme hiljaa vielä silloinkin kun tuli saavutti filtterin. Hän vaikutti melankoliselta. Minä olin melankolinen. Tiesimme molemmat, että jokin oli vialla.


Kun hän vihdoin uskaltautui kysymään mitä se jokin oli, ja kun olin ollut kolme minuuttia hiljaa, sain rykäistyä vain että minulla oli huono päivä. Niin hänelläkin kuulemma. Sain käännettyä keskustelun siihen kyselemällä lisää. Hän oli riidellyt perheensä kanssa. Hän sanoi toisten kääntyneen häntä vastaan, meitä vastaan. He eivät pitäneet meistä, ilkeitä asioita oli sanottu. 


Vaaleanpunainen kuplani poksahti. Minä olin ollut kohta neljän viikon ajan autuaan tietämätön ympärilläni käydyistä keskusteluista, turhautuneista sanoista, ikävistä heitoista. Koko tämän ajanko minut oltiin haluttu ulos? Tunsin itseni nöyryytetyksi. Miksei kukaan ollut sanonut mitään? Miksei hän ollut kertonut minulle aiemmin?


Nyyhkytysten lomasta sain kerrottua aiemmin käymästäni keskustelusta Linnanherran kanssa. Että hän oli vihjaillut lähdöstäni. Aatelinen tuntui aidosti yllättyneeltä.


"Ei isälläni ole mitään meitä vastaan! Hän on hokenut kaikille, ettei ole koskaan nähnyt minua näin onnellisena!"


Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Ymmärsin nyt miksi keskustelun aloitukseni muiden kanssa eivät koskaan johtaneet mihinkään, miksi vietimme kaiken vapaa-aikamme kaksin. Tunsin itseni typeräksi. Olin vihainen itselleni, hänelle ja kaikille jotka eivät olleet sanoneet asioita suoraan.


Aatelinen sanoi hakevansa meille jääkaapista oluet ja palasi hautapaasille 12-packin kanssa. Illallisaika läheni, eikä pöytää oltu katettu. Tänä iltana me emme kuulemma syöneet yhdessä.


Siinä me istuimme, hautapaasilla oluita juomassa, kaksi hylkiötä. Nyt me olimme maailma vastaan me.


Jossain vaiheessa nousuhumalaa Aatelinen alkoi taas puhumaan naimisiinmenosta, puolitosissaan kai. Kuinka me voisimme olla tarpeeksi hulluja tehdäksemme jotakin sellaista, mitä meistä kumpikaan ei ollut koskaan ajatellut tekevänsä, mutta kuinka se olisi pelkästään järkevää


Katselin hetken tuota miestä kantositeessään, ruutupaidassaan ja hellyyttävän lyhyissä farkuissaan:

Okei.



illallinen kahdelle linna kamari Ranska pasta carbonara kosinta
Pasta carbonaraa kahdelle. Ainoa illallinen, jonka söimme kamarissamme.



Linnakaranteeni, päivä 51: Sekunti perhosen siivellä

6.5.2020

 Vaihtaessani Aatelisen verisiä siteitä uusiin muiden katsellessa uteliaina vierestä, tunsin itseni ensimmäistä kertaa osaksi joukkoa, vaikken ollutkaan enää pitkään aikaan ollut vain se outo linnaan eksynyt tyyppi, joka remontoi päivät kylpyhuonetta, istuu sitten samaan illallispöytään linnan väen kanssa ja kiipeää Linnanherran pojan sänkyyn, ja vaikken ollut "muistanut" pyytää ensimmäisen karanteenikuukauden loppumisen jälkeen palkkaa työstäni, koska halusin tehdä osuuteni linnassa, aivan kuten kaikki muutkin. Me olimme nyt me. Minä ja hän. Mitä se sitten ikinä tarkoittikaan.


Kaikki tuntui niin luonnolliselta. Olimme kokeneet niin paljon näiden päivien aikana, että tuntui kuin niihin olisi mahtunut kahden vuoden parisuhde. Olimme eläneet jokaisen päivän jokaisen sekunnin tarkastellen sitä kämmenellä kuin perhosta, joka lehahtaisi ihan kohta pois.


Päivämme linnassa alkoivat käydä vähiin. Lähdimme poimimaan kukkia ja ihailimme perhosia entistäkin tarkemmin.



kartano kukkakimppu kukat auringonsäteet Ranska korona kevät lockdown karanteeni


Se oli täydellinen päivä Muumilaaksossa. Ja viimeiseksi se jäikin.




Linnakaranteeni, päivä 50: Sairaalasta sateenkaaren päähän

5.5.2020

 Yritin pitää itseni kiireisenä maalaten ovenkarmeja, mutta löysin itseni jatkuvasti olohuoneesta tsekkailemasta puhelintani. Aatelinen oli lähtenyt aamulla leikkaukseen, vihdoin, viisi päivää onnettomuuden jälkeen, eikä kukaan tiennyt koska hän pääsisi kotiin. 


Kahvitauollani Linnanherra tuli keittiöön, jossa näpyttelin viestiä otsa kurtussa, kaatoi kahvia itselleenkin ja istui viereeni pitkän illallispöydän päähän. 


"Älä ole huolissasi", hän sanoi, vaikka hän oli selvästi huolissaan itsekin. Nämä viisikymmentä päivää eloa samassa talossa poikansa kanssa tuntuivat olleen lähentäneen heitä.


Linnanherra, joka ei kokannut koskaan, halusi tänään valmistaa illalliseksi bretagnelaista erikoisuutta, sinisiä hummereita. Hän oli ostanut ne varta vasten tätä päivää varten paikallisilta kalastajilta, joiden johdolla olimme Aatelisen kanssa vain muutama päivä ennen lockdownin alkua käyneet ensitreffeillämme näitä nimenomaisia hummereita etsimässä, yhtäkään kuitenkaan löytämättä.


Jossakin vaiheessa iltapäivää Veli ja Tyttöystävä saivat odotetun viestin ja lähtivät hakemaan Aatelista sairaalasta.


Kun tarinastani tehdään elokuva, tässä kohdassa, Ford Fiestan kurvatessa linnan pihaan minä lasken savukkeen tuhkakupin laidalle ja juoksen hidastettuna ulko-ovelle ja vastaan Aatelista, joka astuu autosta ulos raasuna, käsi kantositeessä. Oikeassa elämässä minä poltin keittiössä savukkeen loppuun ja kävelin ovelle vasta sitten, kun muut olivat saaneet selvitettyä miten leikkaus oli mennyt. Meillä olisi kyllä aikaa.


Saimme kahdenkeskistä aikaa heti, kun Aatelinen halusi kävelylle. Uhmasimme ulkonaliikkumiskietoa ja kävelimme kylän ohi ja peltojen läpi vieville pikkuteille. Kävelimme tunteja, joiden aikana keräsimme unikoita, näimme jänispesueen ja seurasimme sateenkaarta vanhoja ranskalaisia iskelmiä puhelimen kaiuttimesta kuunnellen. Olimme askeleen lähempänä oikeaa elämää. Viiden päivän päästä linnakaranteeni loppuisi, ja me olisimme vapaita kirmaamaan täällä kahdestaan - jos vain haluaisimme.



ranska bretagne finistère sateenkaari luonto lockdown karanteeni


Linnakaranteeni, päivä 47: Uusi kuu, uusi jakso

2.5.2020

 Toukokuu! Vappu oli ja meni, aivan huomaamatta. Aivan kuten meni pääsiäinenkin. Vappua Ranskassa ei varsinaisesti juhlita, eikä tässä poikkeuksellisessa perheessä pääsiäistäkään (kuten ei sen puoleen edes joulua), vaikka aateliset ovat perinteisesti hyvinkin konservatiivisia katolilaisia. Siispä oltuani eristyksissä jo kohta seitsemän viikkoa, ajan rytmi oli hämärtynyt.


Tänä aamuna ikkunaluukut avatessamme tajusimme kuitenkin kesän olevan aivan kohta täällä. Maisema oli vehreytynyt kuin silmissä. Jopa yli satavuotias itkupaju, viimeinen lehtensä saava puu riiputti jo pieniä silmujaan. Tuon ihmeellisen puun olisin niin kovasti halunnut nähdä täydessä loistossaan, sukeltaa sen lehtiverhon sisään ja maata sen ympäröimänä Aatelisen kanssa katseilta suojassa. Mutta silloin minä en olisi enää täällä.





Sopivasti lockdownin ensimmäisenä päivänä aloittamamme vihko, päiväkirjamme ensimmäinen osa oli täyttynyt ja saimme aloittaa uuden. Kuka olisi uskonut: olimme pitäneet ranskantunteja päiväkirjaamme joka ikinen päivä! Tuosta sinisestä, jo rypistyneestä vihkosta oli tullut jotakin suurempaa. Siinä oli luettavissa meidän historiamme tänä maailmanhistoriallisena aikana.

 

 "Siitä on nyt puoli vuotta, kun tulin Ranskaan", alkoi vihko numero kaksi.