12.3.2020
Sain siis kutsun Linnanherran aatelispojan synttärijuhliin linnaan, johon minut oli palkattu tekemään kylpyhuoneremonttia.Töideni jälkeen minun oli määrä hoitaa ja ruokkia Hippinaisen kissat, aasit sekä itseni, joten minulle tulisi kiire ehtiä juhliin ajoissa. Panikoin myös päällepantavista, koska vaatekaappini oli lentolaukun kokoinen. Ja lahjasta, jota minulla ei ollut ensinkään! No, se sai luvan odottaa.
Juhliin saavuin siis lopulta märällä baskeriin piilottamallani tukalla ja ilman lahjaa yli tunnin myöhässä. Mutta olin innoissani: ensimmäistä kertaa Ranskaan saapuessani olin tilassa, joka oli täynnä itseni ikäisiä ja englantia puhuvia ihmisiä! Vastoin paikallisia tapoja heilautin vain kättäni tervehdykseksi ja esittelin itseni nimeltä täyteen olohuoneeseen astuessani. Puolet sen täyttävistä ihmisistä olivat syntyperältään englantilaisia - silti heistä kaikki tulivat pian vaihtamaan ne kiusalliset poskisuudelmat, joilta olin yrittänyt välttyä. Onnittelin Aatelista pahoitellen lahjan puuttumista, mutta vakuuttelin keksiväni jotain myöhemmin.
En muista koska minulla olisi viimeksi ollut hauskaa, joten otin illasta kaiken irti. Nautin käteeni ilmestyviä drinkkejä ja juttelin ihmisten kanssa estottomasti. Kaikkien muiden, paitsi Aatelisen, joka silmäili minua säännöllisesti paksujen kulmiensa alta huoneen toiselta laidalta, kuin ei olisi tunnistanut minua siviilivaatteissa ja meikit naamassa. Ihme hyypiö.
Shampanjapullot poksahtelivat ja ilma oli sakeana tupakansavusta. Puheensorinaa, outoa musiikkia, häikäisevä diskovalo, joku täyttää lasini. Jossakin vaiheessa iltaa ehdotin kaikilla tavoilla epäkorrektia Cards Against Humanity -seurapeliä, jonka olin kantanut mukanani. Yllätyksekseni juuri Aatelisen ansiosta voitin koko pelin.
Pelaamisen jälkeen jäimme keittiöön ja aloimme vihdoin keskustelemaan Aatelisen kanssa, niin, että hänkin osallistui keskusteluun. Uusi pullo auki, keskustelu syöksyi entistä syvemmälle. Jaoimme haaveet, pettymykset, pelot ja odotukset - kuten ihmiset tekevät niissä imelissä elokuvissa, joita kumpikaan meistä emme katso. (Todellisuudessa tässä kohtauksessa kaksi sosiaalisesti kömpelöä introverttia, omassa maailmassaan elävää kummajaista kohtaavat tasolla, jonka harvinaisuuden vain meidänlaisemme voivat ymmärtää. Emme edes huomanneet, että muut olivat kadonneet tuntikausia sitten olohuoneeseen.)
Aamukuuden aikaan, kun lasit olivat tyhjiä ja tuhkakuppi täynnä, näin tuon kauluspaitaan ja neuleeseen sonnustautuneen ilmeettömän miehen aivan uudessa valossa. Johtuiko se shampanjasta vaiko juovuttavasta keskustelusta, en välittänyt.
Minulle oli laitettu linnaan huone valmiiksi, koska en voinut lähteä humalassa ajamaan takaisin farmille. (Jotenkin kaikki muut vain onnistuivat pääsemään autoillaan kotiin.) Aatelinen tuli näyttämään minulle huoneeni ja jäi koko yöksi.
Ei kommentteja