Syksyllä 2019 Ranskaan palatessani tarkoitukseni oli palata myös St. Rémyn pittoreskiin pikkukylään, mutta siellä minua ei odottaneetkaan enää terassilliset ystäviä, eivät lämpimät mukulakivikadut eikä se ihanan lämmin, hykerryttävä vapauden tunne. Sen sijaan löysin itseni tyhjästä kylästä, jonka ihmiset olivat paenneet lähestyvää talvea kaduilta koteihinsa.
Lääkäri, jonka asunnossa olin edellisen Ranskan reissuni asunut, oli lapsineen ja eläimineen keskellä muuttoremonttia, joten tarjouksestaan huolimatta en voinut mennä sinne jalkoihin. Olimme sitten sopineet erään ystäväni kanssa majoittuvani hänen luokseen väliaikaisesti, vain kunnes löytäisin jotain muuta. Pikkuhiljaa minulle kuitenkin valkeni, ettei "ystäväni" ollut suhteemme suhteen kanssani ollenkaan samoilla linjoilla. Tämän tajuttuani asuminen hänen luonaan alkoi käydä päivä päivältä ahdistavammaksi joutuessani häntä jatkuvasti torjumaan, ja lukuisista varoitussignaaleista huolimatta vasta kun hän jäi kiinni vakoilemisestani, lähetin avunpyynnön erääseen Ranskan suomalaisten kanavaan ja hain uutta asuinpaikkaa: ihan mitä tahansa ihan mistä tahansa.
Jos olin jo Suomesta lähtiessäni ollut mentaalisesti palasina, niin asian laita ei ollut täällä sen parempi. Nukuin toinen silmä auki ja pyrin heräämään "ystävääni" aiemmin, jotta voisin hiippailla talosta ulos hänen huomaamattaan. Istuin kahviloissa läppärini kanssa, litkin lattea ja itkin itseäni: miten typerä olin ollut ja miten ei olisi ikinä pitänyt tulla tänne, mutta miten en kuitenkaan pysty nielemään epäonnistumistani ja lähtemään takaisin Suomeen kaiken siellä olevan sotkun keskelle ja ilman omaa kotia jonne palata. Tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin aikoihin.
Kuukauden verran etsin epätoivoisesti uutta asuinpaikkaa.
Sitten minut pelasti eräs hippinainen Bretagnen perukoilta, Ranskan läntisimmästä kärjestä Finistérestä. Maailmanlaidalta, kuten hän sanoo. (Nimi Finistére juontaa juurensa latinan sanoihin Finis Terræ, maan loppu.)
Minulle Finistére oli uuden elämän alku.
Ei kommentteja