En ollut koskaan käynyt yksityisessä linnassa. En edes tiennyt, että oikeat ihmiset asuvat sellaisissa. En siis ollut pysyä housuissani, kun ajoimme suvun vaakunoilla koristellun rautaportin läpi isojen puiden reunustamalle yksityistielle. Sen päässä seisova linna oli 300-vuotias valtava talo torneineen, ja se oli koristeltu ulkoa värillisin valonheittimin. Se huvitti minua hiukan.
Linnanherra tervehti meitä ovella poskisuudelmin ja istutti meidät "arkiolohuoneen" sohvalle. Katselin huonetta kiinnostuneena: sisustus oli häkellyttävä sekamelska sarjakuvataidetta ja satoja vuosia vanhoja muotokuvia, 90-luvun Ikeaa ja harvinaista antiikkia. Linnanherra itse oli seitsemääkymppiä lähentelevä, aivan tavallisen näköinen ukko farkuissaan ja tennareissaan. Hän kiikutti marmoripöytään shampanjapulloja toisensa jälkeen itse marisätkiä poltellen ja taukoamatta ranskaksi puhuen.
Olin pökertynyt. Tämä yhdistelmä aaseja, lannanluontia, kuivakäymälöitä, shampanjakutsuja, ranskalaisia kuuluisuuksia ja eksentrisiä aatelisia on omituisin, jonka olin koskaan kokenut. Ja aina vain kummallisemmaksihan kaikki tulisi muuttumaan.
 |
| Sumuinen kuva siltä illalta alakerran salongista. |
Hippinainen tuli - luultavasti tarkoituksella - maininneeksi Linnanherralle minun maalaavan salin lattiaa ja olevan kaikin puolin pätevä remppatyyppi. Linnanherra, joka oli päättänyt myydä linnan, sattui kaipaamaan kaikin puolin pätevää remppatyyppiä.
Niinpä hän palkkasi minut.
Ei kommentteja