24.3.2020
Ensimmäinen viikko linnassa lusittu. Siis eletty satua. Arki - jos sitä nyt mitenkään sellaiseksi voi kutsua - alkoi asettua uomiinsa. Minä ja Aatelinen heräämme puolen päivän aikaan meidän huoneestamme, linnan toisen kerroksen kamarista, jossa on ne munankuoren siniset puolipaneelit ja ikkunasta näköala metsätielle. Minulle oli jo selvinnyt kaikkien tienneen alusta saakka meidän jakavan huoneen - linnan muut kerrokset eivät olleet enää asuinkäytössä Linnanherran tyhjättyä ne ja polttaneen jopa ylimääräiset sängyt. Hänhän oli myymässä kotinsa.
Maattuamme tarpeeksi kauan lusikassa avoimesta ikkunasta tuijottaen lompsimme narisevat portaat alakertaan kaatamaan jo tovin pannussa viihtynyttä kahvia. Kahvit juomme yskästämme huolimatta savukkeita poltellen yleensä kaksin auringossa talon edustalla muiden herättyä meitä aikaisemmin. Linnanherra palaa päivittäiseltä lehdenhakukävelyltään. Käännän lehdestä (Le Parisien) päivän horoskoopin, se on osa päivittäistä ranskantuntiani. Joka päivä meille luvataan syveneviä tunteita ja muuta sellaista. Nauramme.
Hyppään (tässä vaiheessa jo naurettavan rikkinäiseen) suojahaalariini. Pesen, tasoitan, hion tai maalaan kylppärin suihkuhuonetta kuunnellen nyt korvanapeista niitä Maustetyttöjä. Välillä käyn polttamassa savukkeen Aatelisen kanssa, jos hän sattuu olemaan näköpiirissä.
Joskus illalla, kun olen sulkenut maalipöntöt, pessyt välineet ja imuroinut hiontapölyn kylpyhuoneen lisäksi isosta eteishallista, riisun haalarini ja istahdan jollekin olohuoneen nojatuoleista. Linnanherra kehottaa ottamaan oluen. Katsomme uutiset, ja kuulemme tänään kuolleiden määrän. Tämä on kuin messu, päivittäinen rituaalimme.
Painun suihkuun pesemään päivän pölyt, pukeudun ja istun tukka märkänä illallispöytään. En koskaan tiedä mille paikalle, koska joku on päättänyt meidän istuvan joka päivä eri paikalla. En ikinä selvittänyt kuka tuo joku on ja millä logiikalla paikka määräytyi, joten koin parhaaksi istua pöytään aina viimeisenä. Aatelinen kaataa laseihimme viiniä, joku tarjoilee epäsuomalaiseen tapaan lautaselleni annoksen jotakin mitä en ollut koskaan syönyt, kuten pieniä mustekaloja, ankeriasta tai rauskun evää. Keskustelu on käynnissä koko ruokailun ajan, toki ranskaksi, enkä minä koskaan tiedä mistä puhutaan. Yritän kuitenkin edelleen sinnikkäästi poimia tuntemiani sanoja ja sanontoja tarkkaillen ihmisten mikroilmeitäkin ymmärtääkseni jotakin. En kuitenkaan koskaan ymmärrä yhtään mitään.
Jälkiruokaa on tarjolla lähes aina, useimmiten jonkinlaista kakkua. Yritän aloittaa keskustelua englanniksi, mutta yleensä se ei johda mihinkään. Joku pinoo jälleen epäsuomalaiseen tapaan kaikkien lautaset pöydältä, huuhtelee ne ja vie tiskikoneeseen samalla kun joku muu tyhjää pöydästä juustot jääkaappiin ja joku pyyhkii pöydän sienellä. Olen vihdoin oppinut tämän.
Aatelinen täyttää lasiani tasaisesti sen tyhjennyttyä vielä ruokailun jälkeenkin. Polttelemme pöydän ääressä kukin mitäkin ja ranskankielinen puhe jatkuu. Jossakin vaiheessa Linnanherra siirtyy teepannuineen olohuoneen takan ääreen ja Veli ja Tyttöystävä yleensä joko seuraavat perästä tai vetäytyvät huoneeseensa. Useimmiten jäämme siis Aatelisen kanssa kaksin keittiöön, josta on muodostunut eräänlainen turvapaikkamme. Annamme radion soida ja otamme esille sinisen vihkon jatkaaksemme ranskantunteja, joita olemme pitäneet keskeytyksettä nyt jo viikon ajan, joka ikinen päivä. Yleensä kirjoitamme siihen päivän tapahtumat ja sitten opiskelemme sanastoa tai kielioppia. (Huomio täältä vuodesta 2021: Tuon vihkon, päiväkirjamme, ansiosta osaan kertoa päivälleen mitä olemme tehneet.)
Ilta on meidän. Silloin me vapaudumme: puhumme, nauramme, puhumme lisää, ihan kaikesta. Viini virtaa tasaisesti ja savukkeita palaa toisensa jälkeen. Elämme kuin viimeistä päivää, emmekä suo ajatustakaan huomiselle.
Ja miksi soisimmekaan? Karanteenin on huhuttu jatkuvan vielä ainakin viisi viikkoa.
Ei kommentteja