Linnakaranteeni, päivä 15: Metamorfoosi

31.3.2020

 Maaliskuun viimeinen päivä. Kaksi kokonaista viikkoa olen herännyt tästä huoneesta ja katsellut tästä ikkunasta lisääntyvää vihreyttä, toiset kaksi viikkoa olisi jäljellä. Makasimme sylikkäin juuri saapuneita pääskysiä seuraten. Jos Aatelinen aiemmin oli lähtenyt sängystä kahvinkeittoon ennen minua, niin nyt hän kiskoi minut takaisin sänkyyn yrittäessäni nousta. Moni asia oli muuttunut ja me kumpikin tunsimme sen.

Minä en ollut täällä enää vain palkollisena. Vaikken tiennytkään mitä muut ajattelivat meillä olevan meneillään, he tiesivät meidän jakavan sängyn eivätkä voineet olla huomaavatta meidän olevan kiintyneitä toisiimme, olimmehan viettäneet vapaa-aikani jokaisen sekunnin yhdessä. En tiennyt minkä roolin mukaan minun tulee käyttäytyä. En ollut yksi heistä. En vieläkään uskaltanut mennä luvatta huoneisiin tai syödä jääkaapista mitä löysin, vaikka Linnanherra ei tehnyt eleelläänkään tiettäväksi etten olisi tervetullut, päinvastoin. Kielimuurista huolimatta hän koitti tehdä oloni mahdollisimman helpoksi: piti huolta kahvinsaannistani, kävi välillä kylpyhuoneessa vain huokailemassa ihastuksesta ja lykkäsi käteeni oluen aina lopetettuani työt. Hän oli kuulemma minusta jopa huolissaan: miten kamalaa tämän täytyi olla minulle, jäädä nyt sillä tavalla vangiksi toisten kotiin, vieraaseen maahan!

Illallisemme olivat myöhästyneet entisestään ja alkoivat noudattaa kaavaa, jonka olin jo suunnilleen oppinut. Kävin viimeisenä illallispöytään ja istuin kaksi tuntia hiljaa puheensorinan ympäröimänä. Ensimmäisen viikon olin yrittänyt osallistua keskusteluun englanniksi, ja pyytää silloin tällöin Aatelista kääntämään. Toisella viikolla päätin ryhtyä tarkkailemaan ihmisiä ja yritin seurata keskustelua (siitäkin huolimatta etten ymmärtänyt siitä mitään) seuraamalla ihmisten eleitä, ilmeitä, äänenpainoja. Ehkä tuntemalla näiden ihmisten non-verbaalista viestintää oppisin heidät ja sen miten olla missäkin tilanteessa? Mutta minä väsyin. Viimein luovutin ja päätin keskittyä viinilasiini, jota Aatelinen oli täyttänyt jo kaksi viikkoa.

Viikonloppuisin Veli ja Tyttöystävä saattoivat jäädä illallisen jälkeen tekemään drinkkejä ja pelaamaan kanssamme korttia. Tällainen tekeminen oli meidän tapamme hengailla yhdessä, sillä he eivät juuri puhuneet englantia enkä minä small talkia. Aina he olivat minulle kohteliaita, ja välillä itseäni yli kymmenen vuotta nuorempi Tyttöystävä kyseli englanniksi kuulumisiani, mutten kaikesta huolimatta ollut tutustunut heihin kunnolla.

Aatelinen sen sijaan alkoi antautua. Hän oli ensitapaamisella kertonut olevansa ihmisvihainen introvertti, joka oli mieluiten omissa oloissaan, mutta olin alusta saakka nähnyt hänen nauttivan tilanteesta salaa. Siitä, että olimme "jumissa" samassa huoneessa. Siitä, että hän sai opettaa minulle ranskaa joskus tuntikausia päivässä. Siitäkin, että näin hänen kuorensa alle ja paljastin hänet. Minä olin vuorostani alusta saakka kertonut olevani seikkailija, joka matkustaisin talvet kunnes tietäisin mitä halusin. Ja että kesäksi menisin taas Suomeen, jossa minua odottaisivat festivaalikiertue, drag-keikat ja mökkini remontti. Etten halunnut sitoumuksia, vaan halusin tehdä kaikkea mitä minun milloinkin mieleni teki. Mutta nyt minun teki mieli olla tässä. Hänen kanssaan, vaikken sitä kertonut.

Ja hän silitteli minua nyt päivittäin, mutta vain meidän ollessamme kahden.

Aatelisen piirustelua Päiväkirjaamme (johon laskimme myös eri huoneista suoritettuja pisteitä Karanteenikiva-listaltamme)

Seuraa blogia!