1.4.2020
Aatelisen lisäksi myös linna avautui kahden viikon jälkeen. Se oli sulkenut porttinsa lockdownin alettua ja Linnaherra oli kieltäytynyt ottamasta vastaan ketään.
Hippinainen oli ollut koko tämän ajan yksin farmillaan, eikä ollut nähnyt edes riskiryhmään kuuluvaa miesystäväänsä, Sarjakuvataiteilijaa, kuin kerran viikossa parin metrin etäisyydeltä viedessään hänelle ruokakassit. Oli hän vastarannankiiskenä kuulemma rikkonut koronarajoituksia sen verran, että oli käynyt ystävänsä kanssa juomassa shampanjat paikallisen supermarketin tyhjällä parkkipaikalla, niin, että molemmat olivat istuneet omissa autoissaan. Sellainen hän oli.
Kaikkien kävi ystäväämme sääliksi, joten hän sai luvan tulla nauttimaan kahvit linnan edustalle. Olin iloinen nähdessäni tutut kasvot, joissa oli hymyilevä, suomea puhuva suu. Sillä vaikka vietin kaiken vapaa-aikani Aatelisen seurassa, tunsin itseni yksinäiseksi, ulkopuoliseksi, mikäli emme olleet kahden. Nyt voisimme kerrankin kokoontua niin, ettei minun tarvitsisi istua hiljaa kuuntelemassa keskustelua jota en ymmärrä. Hippinainen oli ystävällinen luvatessaan tuoda meille neulepuikot, minä kun olin luvannut opettaa Aatelista kutomaan. Päästyämme tekemisen makuun leijan rakentamisella, kehittelimme aina vain uusia tapoja viettää aikaa yhdessä, ja Karanteenikiva-lista sen kuin kasvoi pituutta.
Jos olimme varoneet vaikuttamasta liian läheisiltä linnan väen läsnäollessa, niin Hippinaisen saavuttua otimme vielä muutaman sentin lisää etäisyyttä, kuin huomaamattamme.
Minulle oli valjennut vasta jokin aika Aatelisen tapaamisen jälkeen hänen olevan se tyyppi, josta Hippinainen oli niin useasti puhunut, ja johon hän halusi minut tutustuttaa jo joulukuussa 2019 saapuessani ensimmäistä kertaa Maailmanlaidalle. Monta kertaa kaupungissa käydessämme Hippinainen yritti sopia kahvittelua tai lounasta tämän tyypin kanssa, jonka kanssa tulisimme varmasti hyvin toimeen. Vähän minä kyllä pelkäsin kyseessä olevan paritusyritys, sehän olisi täysin turha, mutta koska kaipasin ystäviä kipeämmin kuin olisin halunnut myöntää, olin valmis tapaamaan hänet. Tekisin sitten selväksi ettei tässä mistään sellaisesta ole kyse.
Joka kerta Aatelinen kuitenkin perui, mikäli edes vaivautui vastaamaan Hippinaisen lukuisiin viesteihin. Minua alkoi ärsyttää koko tyyppi, enkä lopulta enää edes halunnut tavata häntä. Emme siis lukuisista yrityksistä huolimatta tavanneet tuona talvena, emmekä myöskään palatessani alkukeväästä Maailmanlaidalle - emme ennen noloa kylppäriepisodia kolme kuukautta lähtöni jälkeen, jolloin olin jo ehtinyt unohtaa koko tyypin olemassaolon.
No nyt olimme sitten tavanneet. Ja olimme tulleet toimeen. Meistä oli tullut ystäviä, enemmän kuin ystäviä. Hippinainen oli osannut ennustaa tämän tapahtuvaksi, mitä tämä nyt sitten olikaan. Olimme hämillämme siitä, nolostelimme sitä, emmekä halunneet paljastaa mitään mistä emme itsekään olleet vielä selvillä. Siispä istuimme puolen metrin päässä toisistamme, joimme kahvia vältellen puhumasta toisistamme minä selittäen työnteostani, kuin se olisi ollut päällimmäisenä mielessäni. Aatelinen taas puki masentuneen maskinsa heitellen ilmoille sarkastisia huomautuksia. En tiedä menikö se läpi.
Esi-isien silmäin alla
Illalla vietimme jälleen aikaa Päiväkirjan parissa, jota käytimme ranskan opiskeluuni. Tutkimme karanteenitekemislistaamme ja nauroimme viinipäissämme kirjoitetulle kohdalle "rakastellaan linnan jokaisessa huoneessa". Huoneita oli kaksikymmentäyksi ja meillä olisi ehkä vain vajaa kaksi viikkoa aikaa! Ei tässä mihinkään neulomiseen nyt olisi aikaa hukattavaksi.
Linnanherran suljettua television ja kavuttua kamariinsa me avasimme olohuoneesta salonkiin johtavat pariovet. En ollut käynyt tässä huoneessa sitten shampanjakutsujen. En ollut tohtinut mennä sinne sen ollessa täynnä kaikkea arvokasta ja hienoa. Seinillä riippui mahtavia muotokuvia suvun esi-isistä ja -äideistä ja niitä rytmittivät valtavat kultakehyksiset peilit. Lattia oli peitetty isolla, paksulla antiikkivillamatolla.
Se tuntui pehmeältä selkäni alla, vaikka lukuisat silmäparit katselivat minua tuomitsevasti Aatelisen paljaan olan yli.
"Ja minä kun yritin vältellä sinua viimeiseen asti", hän henkäisi.
Ei kommentteja