5.4.2020
Vuoden lämpimin päivä! Avattuamme ikkunaluukut aurinko suorastaan syöksähti huoneeseen kahdenkymmenkahden celsiusasteen voimalla. Täydellinen sunnuntai.
Leijan rakentamisen, neulomisen ja puunveiston jälkeen aarteenetsintä oli aivan luonnollinen jatkumo. Linnassa oli, tietysti, metallinpaljastin. Sen avulla Linnanherran pojat olivat löytäneet linnan pihamaalta muun muassa sata vuotta vanha vyönsoljen, 1800-luvun työkaluja, sotien aikaisia kolikoita sekä granaatin, joka oli luultavasti ajalta jolloin natsit majailivat linnassa. Mutta sitä huhuttua aarretta ei kukaan ollut tiettävästi vielä löytänyt. Ei edes se mies, joka oli kymmenisen vuotta aiemmin tullut metallinpaljastimensa kanssa sitä etsimään linnan pihamaalta paljastuneista antiikin Rooman aikaisista raunioista, ja kuulemma kaivanut sieltä sitten vain pussillisen kolikoita, jotka oli luovuttanut Linnanherralle.
Minä olin pienenä suorastaan ahminut Viisikoita ja Neiti Etsiviä, joissa etsitään linnan aarretta - Aatelinen ja Veli olivat tehneet sitä ihan oikeasti! Nyt sisäinen Paulini/Paulani kulki innoissaan lapio kourassa viikunapuiden välissä ja kuunteli piippauksia.
Ensimmäinen lupaava "piip-piip". Alamme kaivaa. Kolikko! En voinut uskoa miten helposti se kävi. Valitettavasti se oli vuodelta 1964 eikä 1864, mutta minulle aarre kuitenkin.
Ja parin tunnin kaivamisen jälkeen ainoaksi se jäikin. Emme lähteneet tänään linnan ilmeisesti jo moneen kertaan tutkittua seinänviertä kauemmaksi, joten kolikon lisäksi saaliiksemme jäi ainoastaan arvotonta rautaromua. Löytäisimme isomman aarteen vielä myöhemmin.
Aatelinen väittää ensimmäiset kaksi viikkoa meidän pistäneen merkille vain samankaltaisuutemme, ja nyt hänestä oli aika etsiä ne eroavaisuudet. Hän aikoi kirjoittaa niistä ihan listan. (Asialla ei varmasti ollut mitään tekemistä hänen yöllisen heittonsa kanssa voida mennä naimisiin ja ostaa se unelmien talo kanssani, koska tulemme introverteiksi niin hyvin toimeen jo kolmatta viikkoa samassa huoneessa, jonka jälkeen olimme sitten nauraneet, että viinin ansiota kaikki.) Minä puolestani väitin ettemme me olleet sokeita eroavaisuuksillemme, merkittäviä sellaisia ei vain ollut.
Listan oltua valmis repesin aivan liian äänekkääseen nauruun: "inhoaa sinihomejuustoa - rakastaa sinihomejuustoa, kuorsaa - ei kuorsaa (keuhkoni eivät olleet edelleenkään palautuneet siitä viikkojen takaisesta flunssastani, jonka epäilen olleen koronaa), voittaa aina - häviää aina".
Ja niin hän hävisi sitten tämänkin pelin.
 |
| Minun mielestäni kyllä hän on Mulder ja minä Scully. |
Ei kommentteja