12.4.2020
Olimme ihmetelleet jo usein sitä, mitä ajalle tapahtuu meidän ollessamme kahden. Se katoaa, tai meidän käsityksemme ajan kulusta jää meidän haihtuessamme johonkin toiseen ulottuvuuteen, jossa aika on pysähtynyt meitä varten. Saatamme maata lähekkäin toisiamme katsellen tai vain toistemme hengitystä kuunnellen ja havahtua siihen, että olemme tehneet sitä minuuttien sijaan tuntikausia.
Emme me aina hiljaa olleet, me myös puhuimme paljon, ihan kaikesta. Ajatuksia syntyi lisää nopeammin kuin mitä saimme niitä purettua. Mikään aika ei tuntunut riittävän meille. Ei, vaikka olimme viettäneet viimeisen kuukauden joka ikisen päivän joka ikisen mahdollisen hetken yhdessä.
Aloimme pelätä ajan loppumista. Karanteenin loppumista. Vaikka lockdownia oli huhuttu jatkettavan ainakin parilla viikolla, niin emme voineet tietää mitään ennen huomista, jolloin presidentti pitäisi puheensa. Aikamme oli joka tapauksessa hupenemassa, ei meidän linnasatumme voisi kestää ikuisuuksiin. Tulimme molemmat hieman levottomiksi.
Vastoin tapojamme kapusimme jo ennen aamukahta keittiöstä huoneeseemme. Tarkoituksenamme oli katsoa leffa sipsiä ja jäätelöä sängyssä syöden - ei huoneessa oikein muitakaan istumapaikkoja ollut. Olimme kuitenkin molemmat vaitonaisia, minäkin, joka yleensä pidin keskustelua yllä. Tunsin huoneessa painavan alakulon.
"Mikä hätänä?"
Liian pitkän hiljaisuuden jälkeen hän sai sanotuksi olevansa surullinen karanteenin loppumisesta, palaamisesta kaikuvaan asuntoonsa ja sisällöttömään elämäänsä. "Älä nyt ymmärrä väärin", hän painotti, "mutta oltuamme kuukauden samassa huoneessa minun on vaikea kuvitella olevani yhtäkkiä ilman sinua."
Vannoin kiivaasti etten ymmärrä väärin yhtään mitään, ja sen sijaan, että olisin ehdottanut mitään liian uskaliasta, ehdotin että hän tulisi kesällä käymään mökilläni Suomessa. Sisälläni kävin kamppailua. Miksen voi kertoa hänelle etten minäkään halua tämän loppuvan? Mutta en minä halunnut myöntää sitä edes itselleni. Olin hukassa identiteettini kanssa. Ei tämän pitänyt olla mitään vakavaa, vain samaan huoneeseen juuttuneiden, toisiaan ymmärtävien ystävien välinen romanssi. Ajatuksissamme elimme maailmanloppua ja haimme lohtua toisistamme. Todellisuudessa en halunnut enää vakavaa suhdetta miehen kanssa. Mutta miksi minä, joka en halunnut muiden lokeroivan minua, rakensin nyt laatikoita?
Olisin halunnut antautua, mutten tehnyt sitä. Sen sijaan itkin salaa hänen kainaloonsa.
 |
| Meidän eka selfie, meidän ulottuvuudestamme. |
Ei kommentteja