Linnakaranteeni, päivä 33: Puutarhurin talo

18.4.2020

 Vanhan linnan pihapiirissä seisoo kaksi yhtä vanhaa ulkorakennusta. Linnan takana oleva, se, jonka traktorikatoksessa olen maalannut ovia, on ollut alunperin eläinsuoja, joka oli majoittanut vuosisatojen varrella niin lehmiä, sikoja, kanoja kuin koiria, kaneja ja hevosiakin. Linnan vieressä olevaa kivitaloa taasen olivat asuttaneet linnan puutarhurit sukupolvesta toiseen. 

Viimeisimmät talon asukkaat olivat aina kaksikymmentäluvulta Linnanherran isoisää ja sittemmin isää palvellut puutarhuri vaimoineen ja lapsineen. Mies oli kuollut talossa työstään eläköityneenä ja muiden bretagnelaistyöläisten tapaan alkoholisoituneena yhdeksänkymmentäluvun puolessavälissä, ja jäänyt siten linnan viimeiseksi linnan porttien sisäpuolella asuvaksi puutarhuriksi perinteen kuoltua hänen mukanaan. 

Puutarhurilta oli jäänyt keppinsä ja piippunsa lisäksi vanha, puolisokea koira, joka oli elänyt suurimman osan elämästään ketjussa talon yhteydessä olevassa autotallissa. Puutarhurin kuoltua Linnanherra oli vapauttanut koiran kahleistaan ja valjastanut Puutarhurin talon työtilansa lisäksi "salakapakaksi", jonne ihmiset kerääntyivät muutamien vuosien ajan juopottelemaan. Sittemmin koira oli kuollut ja talo autotalleineen oli toiminut lähinnä varastona - joskin yläkerran huonetta oli Linnanherran kollega, Sarjakuvataiteilija, pitänyt työtilanaan muutaman vuoden, ja niiltä ajoilta ullakkohuoneessa oli edelleen työpöytä, pieniä maalipurkkeja sekä yhden hengen sänky.

Jouduttuamme Aatelisen kanssa jättämään meitä kuukauden turvapaikkana palvelleen linnan keittiön olimme päättäneet siivota Puutarhurin talon ullakkohuoneen käyttöömme, joka oli lämmin auringon hohkatessa koko päivän mustaan liuskekivikattoon ja helottaessa kattoikkunoista sisään. 

Lämmön vuoksi me olimme lockdownin ensimmäiset neljä viikkoa keittiössä istuneetkin. Kivilinna osaa olla yllättävän kylmä, ja tulisijoista koko talossa oli toiminnassa enää vain kaksi, joista toinen oli arkiolohuoneessa, Linnanherran valtakunnassa, jossa hän istui aina aamuyöhön teepannunsa ja sätkärasiansa kanssa. Meidän kamarimme oli paitsi kylmä, myös pimeä. Siellä, kuten muissakaan kamareissa, ei ollut kattovaloa. Huoneita ei oltu uudistettu edes sähkön osalta sata vuotta sitten asennettuja pistorasioita lukuunottamatta, joita meidän kamarissamme oli kaksi: toinen yöpöydän lampulle ja toinen puhelimen tai tietokoneen laturille. Aamuyöstä kamariimme vetäydyttyämme sujahdimme aina heti lämpimän täkin alle ja saatoimme vain selailla vanhoja sukukirjoja tai kirjeitä yölampun valossa.

Siis siitäkin huolimatta, että linnassa oli useissa kerroksissa valtava määrä huoneita, meille ei ollut paikkaa jossa viettää aikaa ja suorittaa erilaisia diy-projekteja Karanteenikiva-listaltamme.

 Aatelinen oli jo siivonnut Puutarhurin talon alakertaa ja tehnyt varaston inventaariota linnan myynti mielessä, ja nyt me olimme viettäneet kaksi myöhäisiltaa siivotessamme sen yläkertaa ja nauttineet sitten eilisillan lopputuloksesta maaten sylikkäin sillä yhden hengen sängyllä savukkeita poltellen.

Puutarhurin talo oli valmis projekteillemme!

Puutarhurin talo joskus yhdeksänkymmentäluvulla. Talon edustalla edesmenneen puutarhurin koira ja taustalla vanha eläinsuoja.

Linnanherran vapauttama koira.

Linnanherra itse 90-luvun puolivälissä työskentelemässä Puutarhurin talossa.
Kolme viimeistä kuvaa perheen arkistosta.

Seuraa blogia!