20.4.2020
Vietimme nyt myöhäisillat Puutarhurin talon ullakkohuoneessa rakentamassa linnunpönttöä. Olimme siitä aivan lapsellisen innostuneita. Oikeastaan olisimme voineet tehdä yhdessä ihan mitä tahansa, ja olisimme nauttineet siitä, mutta tämän minitalon rakentaminen tuntui tyydyttävän jotakin perverssiä pesänrakennustarvettamme. Me tietysti puhuimme tekevämme linnunpönttöä ihan vain siksi että etelästä palanneita lintuja lehahteli päivä päivältä enemmän linnan pihamaalla pesimäpaikkaa etsien.
Tottakai me kumpikin tajusimme linnunpöntön toimivan allegoriana sille mitä emme sanoneet ääneen. Se olisi vain ollut aivan liian imelää, aivan liiaksi romanttista komediaa meille kahdelle kyynikolle.
Ironista oli se, että me tiesimme elävämme tuota elokuvaa, jota me molemmat niin ylenkatsoimme. Tunteistamme, etenkään siitä r-kirjaimella alkavasta, emme vieläkään puhuneet, joten vitsailimme valjastavamme tämän lockdownin siksi ällöimeläksi komediaksi (kunhan poistaisimme siitä seksin ja päihteet): suomalainen queer artisti jättää uransa, myy omaisuutensa ja lähtee vieraaseen maahan, jossa hirvittävän kulkutaudin riehuessa jää jumiin vanhan ranskalaisen aatelissuvun linnaan, jossa kuin kohtalon sanelemana asuu myös linnanherran komea, mutta vaikeasti lähestyttävä poika. Maailmanlopun ollessa käsillä nämä kaksi outolintua hakevat lohtua toisistaan ja vastoin kaikkia odotuksia, boom, rakastuvat toisiinsa. Hilpeän hassuttelumusiikin soidessa taustalla he rakentavat yhdessä linnunpönttöä paetakseen todellisuutta, aina maailmanlopun dramaattisen romanttiseen musiikkikohtaukseen saakka. Birdhouse - kunnes kuolema heidät erottaisi.
Mutta vain elokuvassa. Ei oikeassa elämässä.
Ei kommentteja