23.4.2020
Puhelin soi. Se oli isäni.
En olisi halunnut vastata, sillä tiesin mitä asia koski. En halunnut olla osallisena perintösotkuun millään tavalla sen rikottua jo aivan liikaa, mutta koska suurin osa puheluista ei koskaan tule linnan kiviseinien läpi, päätin velvollisuudentunnosta vastata tienneeni hänen yrittäneen tavoittaa minua jo useamman kerran.
Puhelun jälkeen purskahdin itkuun keittiössä, jossa olin ollut leipomassa kakkua. Aatelinen tuli ja halasi. Sanoin olevani niin vihainen että halkean, enkä kyennyt lopettamaan nyyhkimistä hänen paidankaulukseensa, jonka olin jo ehtinyt itkemään märäksi.
"Hei, minä tiedän mikä auttaa." Hän otti minua kädestä ja vei minut palvelusväen ovesta linnan takapihan läpi kasalle poltettavia antiikkihuonekaluja. (Olin surrut huonekalujen kohtaloa jo useita kertoja, mutta linna oli tyhjättävä pikaisesti, eikä kukaan tulisi lockdownin aikana niitä ostamaan, joten ne eivät voineet välttyä kohtaloltaan.) Aatelinen haki Puutarhurin talolta lekan ja kehotti päästämään vihan ulos. Tuijotin häntä sekunnin, siirsin katseeni lekaan, josta tähtäsin antiikkikaappiin ja pamautin raivolla karjaisten ilmoille kaiken surun, pettymyksen ja epäoikeudenmukaisuuden. Ja uudestaan. Uudestaan, uudestaan, uudestaan! Pieksin kaappia niin kauan, että lekan varsi yhtäkkiä katkesi. Kaappi oli kuitenkin säpäleinä, minä hiestä märkänä ja käteni niin voimattomat että ne vapisivat. Päästin ohuen naurahduksen.
"Kiitti."
Salainen retki rannalle
Pimeän tultua Aatelisen Veli ja Veljen Tyttöystävä olivat lähdössä salaa rannalle ja kysyivät haluaisimmeko liittyä seuraan. Tietysti! Vaikka olinkin murheissani perheriidasta, olimme linnan väen kanssa jo kaikki paremmalla tuulella sitten tunnelman kiristyttyä toisen karanteenikuukauden alettua, ja meille tekisi hyvää tehdä jotakin kivaa yhdessä - etenkin nyt kun olimme onnistuneesti pysytelleet poissa toisten tieltä jo yli viikon.
Veli ja Tyttöystävä pakkasivat mukaan oluet ja viltin ja lähtivät kävelemään edeltä. Me tulisimme Aatelisen kanssa perästä, jolloin voisimme varoittaa toisiamme mikäli jäisimme kiinni.
Rannan piti olla "ihan lähellä", mutta lopulta kävelimme pilkkopimeässä neljäkymmentäviisi minuuttia. Perille päästyämme annoimme valomerkkejä löytääksemme muut. Ranta oli kirjaimellisesti sysimusta. Emme voineet edes tehdä tulta jottei olinpaikkamme paljastuisi. Kuulin aallot, mutten nähnyt niitä. Jossain kaukana kajasti majakan valo.
Istuimme kiville toisten seuraan ja avasimme oluet. Sätkä kiersi. Minulla oli surrealistinen olo. Olin pelkästään tunto- ja hajuaistini varassa, koska en nähnyt edes käsivarren mittaa ja ympärilläni kävi puheensorina kielellä jota en ymmärtänyt. Keskityin tuntoaistiini, tartuin Aatelista kädestä, jotta en olisi hukkunut todellisuudesta, ja annoin itseni ajelehtia aaltojen mukana.
 |
| Linnanherran maalaus rannalta, Maailman Laidalta |
Ei kommentteja