2.5.2020
Toukokuu! Vappu oli ja meni, aivan huomaamatta. Aivan kuten meni pääsiäinenkin. Vappua Ranskassa ei varsinaisesti juhlita, eikä tässä poikkeuksellisessa perheessä pääsiäistäkään (kuten ei sen puoleen edes joulua), vaikka aateliset ovat perinteisesti hyvinkin konservatiivisia katolilaisia. Siispä oltuani eristyksissä jo kohta seitsemän viikkoa, ajan rytmi oli hämärtynyt.
Tänä aamuna ikkunaluukut avatessamme tajusimme kuitenkin kesän olevan aivan kohta täällä. Maisema oli vehreytynyt kuin silmissä. Jopa yli satavuotias itkupaju, viimeinen lehtensä saava puu riiputti jo pieniä silmujaan. Tuon ihmeellisen puun olisin niin kovasti halunnut nähdä täydessä loistossaan, sukeltaa sen lehtiverhon sisään ja maata sen ympäröimänä Aatelisen kanssa katseilta suojassa. Mutta silloin minä en olisi enää täällä.
Sopivasti lockdownin ensimmäisenä päivänä aloittamamme vihko, päiväkirjamme ensimmäinen osa oli täyttynyt ja saimme aloittaa uuden. Kuka olisi uskonut: olimme pitäneet ranskantunteja päiväkirjaamme joka ikinen päivä! Tuosta sinisestä, jo rypistyneestä vihkosta oli tullut jotakin suurempaa. Siinä oli luettavissa meidän historiamme tänä maailmanhistoriallisena aikana.
"Siitä on nyt puoli vuotta, kun tulin Ranskaan", alkoi vihko numero kaksi.
Ei kommentteja