5.5.2020
Yritin pitää itseni kiireisenä maalaten ovenkarmeja, mutta löysin itseni jatkuvasti olohuoneesta tsekkailemasta puhelintani. Aatelinen oli lähtenyt aamulla leikkaukseen, vihdoin, viisi päivää onnettomuuden jälkeen, eikä kukaan tiennyt koska hän pääsisi kotiin.
Kahvitauollani Linnanherra tuli keittiöön, jossa näpyttelin viestiä otsa kurtussa, kaatoi kahvia itselleenkin ja istui viereeni pitkän illallispöydän päähän.
"Älä ole huolissasi", hän sanoi, vaikka hän oli selvästi huolissaan itsekin. Nämä viisikymmentä päivää eloa samassa talossa poikansa kanssa tuntuivat olleen lähentäneen heitä.
Linnanherra, joka ei kokannut koskaan, halusi tänään valmistaa illalliseksi bretagnelaista erikoisuutta, sinisiä hummereita. Hän oli ostanut ne varta vasten tätä päivää varten paikallisilta kalastajilta, joiden johdolla olimme Aatelisen kanssa vain muutama päivä ennen lockdownin alkua käyneet ensitreffeillämme näitä nimenomaisia hummereita etsimässä, yhtäkään kuitenkaan löytämättä.
Jossakin vaiheessa iltapäivää Veli ja Tyttöystävä saivat odotetun viestin ja lähtivät hakemaan Aatelista sairaalasta.
Kun tarinastani tehdään elokuva, tässä kohdassa, Ford Fiestan kurvatessa linnan pihaan minä lasken savukkeen tuhkakupin laidalle ja juoksen hidastettuna ulko-ovelle ja vastaan Aatelista, joka astuu autosta ulos raasuna, käsi kantositeessä. Oikeassa elämässä minä poltin keittiössä savukkeen loppuun ja kävelin ovelle vasta sitten, kun muut olivat saaneet selvitettyä miten leikkaus oli mennyt. Meillä olisi kyllä aikaa.
Saimme kahdenkeskistä aikaa heti, kun Aatelinen halusi kävelylle. Uhmasimme ulkonaliikkumiskietoa ja kävelimme kylän ohi ja peltojen läpi vieville pikkuteille. Kävelimme tunteja, joiden aikana keräsimme unikoita, näimme jänispesueen ja seurasimme sateenkaarta vanhoja ranskalaisia iskelmiä puhelimen kaiuttimesta kuunnellen. Olimme askeleen lähempänä oikeaa elämää. Viiden päivän päästä linnakaranteeni loppuisi, ja me olisimme vapaita kirmaamaan täällä kahdestaan - jos vain haluaisimme.
Ei kommentteja