Sisällön tarjoaa Blogger.

Linnakaranteeni, päivä 53: Syitä mennä naimisiin

8.5.2020

 "Okei", olin jossakin spontaanissa tunnepuuskassani vastannut, kun Aatelinen eilen jälleen kerran kasuaalisti ehdotti naimisiinmenoa. En tiedä miten tosissaan hän oli näinä kertoina ollut, mutta eilen se oli tuntunut erilaiselta. Vaaleanpunainen kupla oli puhjennut, olimme nyt todellisessa elämässä. 


Hän oli ollut vastauksestani vähän hämillään. Ja miksei olisi ollut, olinhan kertonut jo ensitapaamisellamme etten ollut koskaan halunnut naimisiin. Julistin pitäväni avioliittoa elähtäneenä patriarkaalisena instituutiona, jonka ylläpitämiseen en periaatteestakaan koskaan ottaisi osaa. Se ei ollut estänyt meitä laskemasta välillä leikkiä häistämme, joissa maailmamme törmäisivät drag-taiteilijoiden säikäyttäessä helmiin kietoutuneet aatelistädit, ja suomalaisten lapatessa macaronien sijaan makaronisalaattia buffet-pöydästä ranskalaisten odotellessa illallispöydässä viittä ruokalajia kantavia tarjoilijoita. Mutta vaikka olimme viinipäissämme hauskuuttaneet itseämme ajatuksella, en ollut ottanut sitä kovinkaan tosissani.


"Oletko nyt tosissasi?" hän kysyi minulta.

"Oletko sinä?"

"No miksen!"

"No hitto."


Nauroimme hysteerisesti. Mekö naimisiin, oikeasti? Olimme tunteneet toisemme kuusikymmentä päivää.


Perustellaksemme ajatusta itsellemme laskimme viettäneemme aikaa toistemme seurassa yli tuhat tuntia, mikä vastaisi jotakuinkin kokonaista vuotta keskivertoihmisten "normaalia" deittailua. (Disclaimer: "normaalista" meillä ei ole omakohtaista kokemusta, joten päätelmämme perustuu puhtaasti mutumenetelmään ja haluumme tulkita tuloksia täysin omista vinoutumistamme käsin.)


Istuimme hautapaasilla suunnittelemassa maailmanhistorian omituisimpia häitä kunnes oli pimeää, 12-pack halpaa olutta oli tyhjätty ja olimme päättäneet hääpäivämme olevan syyskuussa minun syntymäpäivänäni, kuusi kuukautta Aatelisen syntymäpäivän ja ensitapaamisemme jälkeen.


Keskiyön aikaan, kun olimme nauttineet ainoan kahdenkeskisen illallisen kamarissamme, muistimme ettemme olleet pitäneet vielä jokapäiväistä ranskantuntiamme. Koska tiesimme naimisiinmenon olevan pähkähullua, päätimme kirjoittaa listan syistä mennä naimisiin. Että päätös olisi rationaalinen. Tokihan me tiesimme että suhteen viralliseksi tekeminen helpottaisi sekä minun asettautumistani maahan, että liikkumistamme kahden maan välillä keskellä maanlaajuista pandemiaa, mutta ei se vielä riittänyt. Tarvittiin tunnepuolen syitä. Aatelinen otti kynän, minua nauratti.


"Sinä olet mukava. Hyvä ihminen", hän sanoi ja kirjoitti sanat omaan sarakkeeseensa.

"Sinäkin."

"Olet söpö."

"Niin sinäkin. Tykkään sun kulmakarvoista."

"Meillä on tosi hauskaa yhdessä."


Meillä todella oli valtavan hauskaa yhdessä. Olimme nauraneet kaksi kuukautta. Jopa hän, joka oli tavatessamme korkeintaan hymähdellyt. Mikäli keskinäisemme romantiikka kuolisi ja avioliittomme menisi persiilleen, ainakin me nauraisimme, siitä olin varma.


"Me ollaan hyvä tiimi", hän jatkoi.

"Niin ollaan!"

"Et voi sanoa koko ajan samoja asioita. Keksi omia."

"Hmm, no me ollaan molemmat ihan autisteja."

"Joo, sinä tajuat minua. Tämän on oltava kohtalo."

"Minä en usko kohtaloon", puuskahdin.

"Höh. No mutta minä en uskonut voivani tuntea tällaisia tunteita." Sitten hän oli hiljaa ja näin hänen ponnistelunsa asetellessaan sanojaan: "Älä nyt ymmärrä väärin, mutta kyllä minä tavallaan rakastan sinua."

"Tavallaan!" nauroin, eikä naurustani ollut tulla loppua. Näinkö vaikeaa sen sanominen todella on? "Niin minäkin sinua. Tavallaan."


Ja tiesimme että se merkitsi paljon enemmän kuin mitkään helpot i love yout.






Ei kommentteja