Sisällön tarjoaa Blogger.

Linnakaranteeni, päivä 55: Viimeinen päivä

10.5.2020

 Sosiaalinen koe oli päättymässä. Kahdeksan viikkoa saman katon alla neljän minulle ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa: Linnanherran, joka oli asunut linnassaan vuosia yksin ja ollut etäinen Pojilleen, jotka taas olivat olleet lähes koko elämänsä läheisiä keskenään, aina siihen saakka kunnes nuoremman Tyttöystävä oli astunut kuvioihin. Tilanne olisi ollut erikoinen jo pelkästään heidän jäädessään kahdeksi kuukaudeksi samojen seinien sisään. 


Mutta sitten olin vielä minä, muukalainen heidän perheensä kodissa, ainoana, joka ei osannut heidän kieltään eikä sosiaalisia sääntöjään. Ja ihan sattumalta - siksi, että maailmalla riehui pandemia, ei siksi, että minut olisi kukaan varsinaisesti vieraaksi kutsunut.


Koko kahdeksan viikon ajan olin yrittänyt löytää rooliani talossa ja oppia käyttäytymissääntöjä aina kulloisenkin oletetun asemani mukaan. Mitä minun oli ja ei ollut sopivaa tehdä silloin, kun suojahaalarini oli remontin alussa vielä ehjä, mitä minulta odotettiin kuukausi sen jälkeen ollessamme Aatelisen kanssa avoimesti yhdessä? Kukaan ei koskaan auttanut minua. En tiedä oletettiinko minun osaavan tulkita tilanteita, vai haluttiinko minun kompuroivan, jottei minulla olisi ollut liian helppoa.


Kahdeksassa viikossa kaikki oli muuttunut.


Aluksi olin ollut - tietysti ainutlaatuisen työtilaisuuden ja upean paikan lisäksi - jännittävästä sosiaalisesta tilanteesta innostunut. Olin yrittänyt osallistua, jutella, ystävystyä, ollut välitön, kupliva itseni. Pikkuhiljaa saamattani vastakaikua jokin minussa hiipui. Lopulta olin enää vain hymyillyt, yrittänyt olla helppo, huomaamaton, poissa tieltä ja hyväksyä näkymättömyyteni käydessäni illalliselle, jolla istuin kaksi tuntia sanomatta taaskaan sanaakaan. Tavallaan ymmärsin sen, minähän olin tullut tänne töihin. Ehkä minä en ollut tajunnut paikkaani.


Mutta Aatelisen kanssa sain olla minä. Hänelle minä pulppusin kaiken sen energian mitä olin päivän aikana padonnut, eikä hän saanut siitä kyllikseen. Ja niin me puhalsimme yksityisen onnellisuuskuplamme, jota toiset eivät sietäneet. 


Niin me sitten olimme eläneet kaksin suljetussa tilassamme sulkutilan sisällä. Aatelinen ei piitannut muusta, enkä minä tiennyt muusta. En minä tyhmä ollut, huomasin kyllä ihmisten erilaiset toimintatavat, vaikenemisen kulttuurin, ja oli itsestään selvää että viiden ihmisen yhtäkkinen, pitkäaikainen saman katon alla asuminen kirvoittaisi tunteita, mutta sitä en tiennyt, että minut oltiin laitettu niihin syypääksi. Mutta se oli helppoa niin, minä olin tietämätön, ja sellaisena minut oli helppo pitää jos asioita ei haluttu puhua auki. Ja Aatelinen, joka oli ainoa yhteyteni minun ja muiden välillä, oli päättänyt pitää minut kuplassamme, eikä välittänyt näkymättömän seinän sisään yhtäkään moitetta, piikikästä kommenttia tai pahansuopaa huomautusta. Hän halusi antaa Linnasadulleni onnellisen lopun.


Sosiaalinen koe, Linnasatu, oli päättymässä. Toisin kuin kukaan meistä olisi osannut ajatella.


ranskalainen linna kartano ranska bretagne Finistère korona karanteeni covid-19 lockdown yö


Ei kommentteja