4.6.2020
Olin jo soittanut kihlausuutiset perheelleni Suomeen ensimmäisenä karanteeninjälkeisenä päivänä, ja reaktiot olivat vaihdelleet epäuskoisesta naurusta, no, epäuskoiseen hiljaisuuteen, mutta lopputulema oli lopulta kuitenkin ollut se, että kaikki olivat olleet iloisia - vaikkakin osa varmaan ajatteli minun olevan vieläkin hullumpi kuin mitä oli aikaisemmin ajatellut.
Hippinaiselle ja Sarjakuvataiteilijalle olimme halunneet jakaa uutiset seuraavaksi, olivathan he alusta saakka olleet tukijoitamme. Jopa ennen kuin olimme paljastaneet suhteemme, jonka jälkeen he olivat lähinnä katselleet meitä sellaisin silmin, ettei suun enää tarvinnut sanoa "aww". He olivat selvästi onnellisia puolestamme.
Olimme pitkittäneet kertomista Aatelisen perheelle. Nyt liikkumisrajoitusten lievennyttyä Aatelisen serkku isineen ja poikaystävineen oli tullut vierailulle Linnaan, ja meidät kutsuttiin illanviettoon, jossa serkku jo odotti innolla kuulumisia. Emme voineet enää mitenkään venyttää kihlauksesta ilmoittamista voidaksemme sopia häiden vietosta Linnassa, joten päätimme paljastaa uutiset heti kun sille tulisi sopiva hetki.
Tilaisuus tulikin heti illallisen jälkeen, kun Tyttöystävä heitti kesken viininjuonnin ilmoille viattoman "Koskas te menette naimisiin?" Ilmeenkään värähtämättä Aatelinen ilmoitti päivämäärän. Hämärästä huolimatta näin hätäännyksen nousevan kysyjän kasvoille. Olikohan hän kuullut oikein ja oliko Aatelinen tosissaan. Kovaääninen puheenremakka hiljeni kuin seinään, murto-osasekunnin ihmiset vilkuilivat toisiaan. Pysähtyneen ilman leikkasi Aatelisen setä, joka kohotti lasinsa, "félicitations". Kukaan ei ehtinyt reagoimaan, kun Tyttöystävä jo huusi suoraa kurkkua ranskankielen sanoja toisensa jälkeen, joista erotin "ei, ei, ei", "virhe", "avioehto".
Silmäni revähtivät selälleen, tuijotin huutamisesta punaisia kasvoja kauhistuneena, kyyneleet alkoivat vieriä pitkin omiani, joista veri oli paennut hurjasti takovaan sydämeeni. Osasin pelätä nuivaa suhtautumista hänen puoleltaan, mutta tällaista reaktiota en olisi ikinä odottanut. Olin järkyttynyt.
Aatelinen kertoi rauhallisesti avioehdon olleen alunperin minun ideani ja ajan lakimiehelle olevan jo varattuna. Luulin tämän rauhoittavan tilanteen, mutta olin väärässä. Kun huudot lopulta äityivät henkilökohtaisiksi asiattomuuksiksi, Aatelinen karjahti takaisin. Kukaan muu ei sanonut mitään. Minä istuin tiukasti kädet polvieni ympärillä nojatuolissani haukkoen henkeäni kyynelten virratessa viinilasiini.
Tunnin päästä huuto oli loppunut ja kaikki ilo minusta poissa, kun kilautin viimein lasini Aatelisen sedän lasiin, jota hän oli pidellyt koko kohtauksen ajan.
Ei kommentteja