7.5.2020
Tämä päivä sulki sisäänsä lähes kaikki ihmiselle omaiset tunteet ja sylkäisi ne voimalla ulos.
Aamupäivällä Aatelinen ajoi kaupunkiin hoitamaan sairausloma-asioitaan. Yksin, siitäkin huolimatta että olisin halunnut mukaan. Ilmapiiri linnassa tuntui eilisestä huolimatta jostakin syystä viileältä, enkä tiennyt miksi.
Aatelisen hypättyä autoon Linnanherra kysyi mitä aikoisin tehdä confinementin päätyttyä, lähtisinkö Suomeen vai matkustelisinko lisää. Näköjään Aatelinen ei ollut kertonut hänelle suunitelmistamme. Ei, en ajatellut lähteä vielä Suomeen. Jätin kertomatta että olisin viemässä rinkkani hänen poikansa asuntoon, mikäli hän ei ollut muuttanut mieltään.
Apeana vaihdoin ylleni maaliset shortsit sekä hihattoman paidan ja kävelin traktorikatokseen korjailemaan vessan oven maalipintaa, joka oli kärsinyt sekä siitä, että maali, jota minun oli käsketty paremman puutteessa käyttämään oli ovelle sopimatonta ja kuivunut ulkona liian nopeasti, mutta myös siitä, ettei se ollut kuitenkaan kuivunut ennen kuin katonrajaan pesivät pääskyset olivat ehtineet kuorruttaa sen jätöksillään.
Hinkkasin pääskynpaskaa ovista ja itkin. En tiennyt itkinkö väsymystä, yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta, pääskynpaskaa vaiko surua siitä, että karanteeni oli loppumassa. Aatelinen ei ollut vaikuttanut olevan itsensä, ja pelkäsin linnan porttien jälkeisen oikean maailman olevan meille liikaa.
Alkuillasta hän palasi. Viimeinenkin ovi oli fiksattu, mutta minua ei huvittanut mennä sisälle, joten istuin rakennuksen edustalla nököttävän ikivanhan hautapaasin päälle ja sytytin savukkeen. Hetken päästä Aatelinen tuli etsimään minua.
"Mitä sinä täällä yksin istut?"
"Mietin."
Hän kääri itselleen savukkeen. Minä sytytin toisen. Istuimme hiljaa vielä silloinkin kun tuli saavutti filtterin. Hän vaikutti melankoliselta. Minä olin melankolinen. Tiesimme molemmat, että jokin oli vialla.
Kun hän vihdoin uskaltautui kysymään mitä se jokin oli, ja kun olin ollut kolme minuuttia hiljaa, sain rykäistyä vain että minulla oli huono päivä. Niin hänelläkin kuulemma. Sain käännettyä keskustelun siihen kyselemällä lisää. Hän oli riidellyt perheensä kanssa. Hän sanoi toisten kääntyneen häntä vastaan, meitä vastaan. He eivät pitäneet meistä, ilkeitä asioita oli sanottu.
Vaaleanpunainen kuplani poksahti. Minä olin ollut kohta neljän viikon ajan autuaan tietämätön ympärilläni käydyistä keskusteluista, turhautuneista sanoista, ikävistä heitoista. Koko tämän ajanko minut oltiin haluttu ulos? Tunsin itseni nöyryytetyksi. Miksei kukaan ollut sanonut mitään? Miksei hän ollut kertonut minulle aiemmin?
Nyyhkytysten lomasta sain kerrottua aiemmin käymästäni keskustelusta Linnanherran kanssa. Että hän oli vihjaillut lähdöstäni. Aatelinen tuntui aidosti yllättyneeltä.
"Ei isälläni ole mitään meitä vastaan! Hän on hokenut kaikille, ettei ole koskaan nähnyt minua näin onnellisena!"
Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Ymmärsin nyt miksi keskustelun aloitukseni muiden kanssa eivät koskaan johtaneet mihinkään, miksi vietimme kaiken vapaa-aikamme kaksin. Tunsin itseni typeräksi. Olin vihainen itselleni, hänelle ja kaikille jotka eivät olleet sanoneet asioita suoraan.
Aatelinen sanoi hakevansa meille jääkaapista oluet ja palasi hautapaasille 12-packin kanssa. Illallisaika läheni, eikä pöytää oltu katettu. Tänä iltana me emme kuulemma syöneet yhdessä.
Siinä me istuimme, hautapaasilla oluita juomassa, kaksi hylkiötä. Nyt me olimme maailma vastaan me.
Jossain vaiheessa nousuhumalaa Aatelinen alkoi taas puhumaan naimisiinmenosta, puolitosissaan kai. Kuinka me voisimme olla tarpeeksi hulluja tehdäksemme jotakin sellaista, mitä meistä kumpikaan ei ollut koskaan ajatellut tekevänsä, mutta kuinka se olisi pelkästään järkevää.
Katselin hetken tuota miestä kantositeessään, ruutupaidassaan ja hellyyttävän lyhyissä farkuissaan:
Okei.
 |
| Pasta carbonaraa kahdelle. Ainoa illallinen, jonka söimme kamarissamme. |
