Linnakaranteeni, päivä 12: Poutapilviä rintamalla?

28.3.2020

 Pääministeri oli eilen illalla ilmoittanut lockdownia jatkettavan vielä kahdella viikolla. Tämän ensimmäisen karanteenijakson lopulla, tänä kahdentenatoista karanteenipäivänä istuimme Aatelisen kanssa aamukahvilla ja -savukkeella ulkona tapamme mukaan. Nostin rennosti jalkani lepäämään hänen reisilleen kuten monena muunakin aamupäivänä ollessamme kahden, mutta tällä kertaa hän alkoi silittää niitä kevyesti. Hätkähdin.

Tajusin, ettemme me olleet tähän saakka olleet fyysisesti kovin läheisiä ellemme olleet humalassa. Tai kovassa krapulassa. Muina aikoina olimme kuin kaverukset. Teimme asioita yhdessä, keskustelimme kaikesta, nauroimme kurkku suorana toistemme jutuille (tai minä nauroin kurkku suorana ja hän hymähteli, joka oli häneltä sinällään jo reaktio). Kuitenkin jo vierekkäin istuessamme varoimme koskettamasta toisiamme, ainakaan liian intiimisti. 

Toimimme näin osittain siksi, ettemme halunneet muiden tietävän mitä me teimme pimeän tullen. Osittain siksi, että minä olin kertonut hänelle palaavani Etelään saatuani remontin valmiiksi. Ja osittain siksi, että hän luuli minun palaavan Velleronin Pikaromanssini vuoksi, josta hän oli kuullut minun lisäkseni Veljeltä ja Tyttöystävältä. Emme siis saaneet kiintyä toisiimme liikaa, tai ainakaan näyttää sitä toisillemme, vaikka tapaamisemme merkitystä välillämme olevasta jännitteestä puhumattakaan kumpikaan meistä ei voinut kieltää. Samalla halusimme ottaa yhteisestä ajastamme kaiken irti, mutta teimme sen vasta kun päivän aikana kerätty jännite oli kasvanut liian suureksi, olimme vapauttaneet itsemme viinin avulla ja pimeä kätki jäljelle jääneet epävarmuutemme. Aamulla lusikasta herätessämme irrottauduimme toisistamme kömpelösti ja kerroimme jonkin puujalkavitsin. Ystäviä me tulisimme ainakin olemaan, sen tiesimme.

Mutta nyt hän silitti jalkaani tuijottaen pilviin. "Kaksi viikkoa lisää", hän sanoi ja puhalsi savut poutapilvien seuraan.

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 10: Leija

26.3.2020

 Aujourd'hui, il fait beau mais il ne fait pas chaud et il y a beaucoup de vent. 

Näin alkaa karanteenipäiväkirjan kymmenes kirjoitus. Tuuli todellakin riepotteli aaltoilevan ruohokentän reunastamien satoja vuosia vanhojen puiden oksia. Mikä olisi otollisempi aika ja paikka leijan lennättämiselle? No ei ehkä mikään! Päätimme siis rakentaa leijan.

Suoriuduttamme päivän töistä (minä kylpyhuoneen sisäänkäyntitilan tasoittamisesta ja Aatelinen puunhakkuusta), kuunneltuamme uutisista tänään kuolleet (365 henkeä), nautittuamme illallisen (hachis Parmentier) ja jäätyämme kaksin turvapaikkaamme keittiöön avasimme oluet ja aloimme leijan suunnitteluun. Aatelinen ei ollut koskaan rakentanut leijaa, joten arkkitehtorinen vastuu oli minulla, siitäkin huolimatta etten minä ollut se jolla oli kuusi vuotta insinööriopintoja takana.

Päätimme rakentaa kehikon bambusta, sitä kasvoi ryppäissä linnan takana. Joku oli kuulemma joskus heittänyt bambun varsia kasaan poltettavaksi, mutta ne olivat päättäneet kasvattaa paikalle bambumetsän. Bambua vaikeampaa Ranskasta oli löytää muovikassi, mutta ihmeen kaupalla Aatelinen löysi ison sellaisen - muovisten, kertakäyttöisten ostoskassien myynti on ollut maassa kiellettyä vuoden 2020 alusta. 

Oli aivan riemastuttavan hauskaa rakentaa leijaa yhdessä, tarpeista, joita satuimme löytämään. Miten onnekas olinkaan jäädessäni jumiin tyypin kanssa, jonka kanssa voin tehdä asioita, kuten rakentaa leijaa keskellä yötä!

"Olen aina halunnut rakentaa leijan, mutten ollut löytänyt ketään kenen kanssa sen haluaisin tehdä", hän sanoi, ja tiesin ettemme puhuneet enää leijan rakentamisesta.

 

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 8: Linnan arki

24.3.2020

 Ensimmäinen viikko linnassa lusittu. Siis eletty satua. Arki - jos sitä nyt mitenkään sellaiseksi voi kutsua - alkoi asettua uomiinsa. Minä ja Aatelinen heräämme puolen päivän aikaan meidän huoneestamme, linnan toisen kerroksen kamarista, jossa on ne munankuoren siniset puolipaneelit ja ikkunasta näköala metsätielle. Minulle oli jo selvinnyt kaikkien tienneen alusta saakka meidän jakavan huoneen - linnan muut kerrokset eivät olleet enää asuinkäytössä Linnanherran tyhjättyä ne ja polttaneen jopa ylimääräiset sängyt. Hänhän oli myymässä kotinsa.

Maattuamme tarpeeksi kauan lusikassa avoimesta ikkunasta tuijottaen lompsimme narisevat portaat alakertaan kaatamaan jo tovin pannussa viihtynyttä kahvia. Kahvit juomme yskästämme huolimatta savukkeita poltellen yleensä kaksin auringossa talon edustalla muiden herättyä meitä aikaisemmin. Linnanherra palaa päivittäiseltä lehdenhakukävelyltään. Käännän lehdestä (Le Parisien) päivän horoskoopin, se on osa päivittäistä ranskantuntiani. Joka päivä meille luvataan syveneviä tunteita ja muuta sellaista. Nauramme.

    

Hyppään (tässä vaiheessa jo naurettavan rikkinäiseen) suojahaalariini. Pesen, tasoitan, hion tai maalaan kylppärin suihkuhuonetta kuunnellen nyt korvanapeista niitä Maustetyttöjä. Välillä käyn polttamassa savukkeen Aatelisen kanssa, jos hän sattuu olemaan näköpiirissä.

Joskus illalla, kun olen sulkenut maalipöntöt, pessyt välineet ja imuroinut hiontapölyn kylpyhuoneen lisäksi isosta eteishallista, riisun haalarini ja istahdan jollekin olohuoneen nojatuoleista. Linnanherra kehottaa ottamaan oluen. Katsomme uutiset, ja kuulemme tänään kuolleiden määrän. Tämä on kuin messu, päivittäinen rituaalimme.

Painun suihkuun pesemään päivän pölyt, pukeudun ja istun tukka märkänä illallispöytään. En koskaan tiedä mille paikalle, koska joku on päättänyt meidän istuvan joka päivä eri paikalla. En ikinä selvittänyt kuka tuo joku on ja millä logiikalla paikka määräytyi, joten koin parhaaksi istua pöytään aina viimeisenä. Aatelinen kaataa laseihimme viiniä, joku tarjoilee epäsuomalaiseen tapaan lautaselleni annoksen jotakin mitä en ollut koskaan syönyt, kuten pieniä mustekaloja, ankeriasta tai rauskun evää. Keskustelu on käynnissä koko ruokailun ajan, toki ranskaksi, enkä minä koskaan tiedä mistä puhutaan. Yritän kuitenkin edelleen sinnikkäästi poimia tuntemiani sanoja ja sanontoja tarkkaillen ihmisten mikroilmeitäkin ymmärtääkseni jotakin. En kuitenkaan koskaan ymmärrä yhtään mitään.

 Jälkiruokaa on tarjolla lähes aina, useimmiten jonkinlaista kakkua. Yritän aloittaa keskustelua englanniksi, mutta yleensä se ei johda mihinkään. Joku pinoo jälleen epäsuomalaiseen tapaan kaikkien lautaset pöydältä, huuhtelee ne ja vie tiskikoneeseen samalla kun joku muu tyhjää pöydästä juustot jääkaappiin ja joku pyyhkii pöydän sienellä. Olen vihdoin oppinut tämän.

Aatelinen täyttää lasiani tasaisesti sen tyhjennyttyä vielä ruokailun jälkeenkin. Polttelemme pöydän ääressä kukin mitäkin ja ranskankielinen puhe jatkuu. Jossakin vaiheessa Linnanherra siirtyy teepannuineen olohuoneen takan ääreen ja Veli ja Tyttöystävä yleensä joko seuraavat perästä tai vetäytyvät huoneeseensa. Useimmiten jäämme siis Aatelisen kanssa kaksin keittiöön, josta on muodostunut eräänlainen turvapaikkamme. Annamme radion soida ja otamme esille sinisen vihkon jatkaaksemme ranskantunteja, joita olemme pitäneet keskeytyksettä nyt jo viikon ajan, joka ikinen päivä. Yleensä kirjoitamme siihen päivän tapahtumat ja sitten opiskelemme sanastoa tai kielioppia. (Huomio täältä vuodesta 2021: Tuon vihkon, päiväkirjamme, ansiosta osaan kertoa päivälleen mitä olemme tehneet.)

Ilta on meidän. Silloin me vapaudumme: puhumme, nauramme, puhumme lisää, ihan kaikesta. Viini virtaa tasaisesti ja savukkeita palaa toisensa jälkeen. Elämme kuin viimeistä päivää, emmekä suo ajatustakaan huomiselle. 

Ja miksi soisimmekaan? Karanteenin on huhuttu jatkuvan vielä ainakin viisi viikkoa.

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 7: Crêpejä ja vanhoja valokuvia

23.3.2020

 Bretagne on kuuluisa crêpeistään. Siis suomalaisittain letuista (tai lätyistä, kuten meillä kotona Etelä-Pohjanmaalla sanottiin). Täällä crêpe on ensisijaisesti suolainen lounas tai päivällinen, jolloin siitä käytetään usein myös termiä galette. Lettupäivänä syödään sitten jälkkäriksi se makea lettu.

Me päätimme pitää lettupäivän, koska minun piti oppia tekemään oikeaoppinen bretagnelainen - siis se alkuperäinen - crêpe.

Aatelisen resepti paikallisiin tattarilettuihin (16 kpl) menee siis näin:

500 g tattarijauhoja

2 kpl munia

1 tl suolaa

1 l kylmää vettä

2,5 dl piimää tai kuivaa siideriä

1 rkl sulaa voita

Sekoita ainekset huolellisesti. Anna taikinan levätä huoneenlämmössä neljä tuntia. Kaada taikina kuumalle, voidellulle crêpe-pannulle. Kun reunat ruskistuvat, käännä crêpe ja levitä sille haluamasi täytteet (perinteiseen versioon tulee kananmuna, kinkkua ja juustoa). Taittele crêpen reunat keskiosaa kohti niin, että täytteet pilkistävät keskeltä. Et voilà! Nautitaan bretagelaisen kuivan siiderin kanssa.

 Kaikesta päätellen suoriuduin reseptistä (Aatelisen avustuksella) hyväksyttävästi. Suolaisten lettujen nauttimisen jälkeen Linnanherra paistoi meille makeita crêpejä. Niiden resepti ei suuresti poikkea suomalaisista vehnäräiskäleistä, tärkeintä on saada letuista läpikuultavan ohuita sillä ne taiteltaisiin neljään osaan. Tänään me söisimme ne sitruunan ja hunajan kera.

Illallispöydässä viidestään istuessamme olin tapani mukaan tarkkailijan roolissa. Yhtäkkiä minua alkoi naurattaa. Tajusin eläväni apokalyptisessa, ranskalaisessa versiossa Muumitalosta! Joka päivä nämä eri kerroksissa elävät hahmot elävät pientä elämäänsä talon eri nurkissa ja kokoontuvat iltaisin saman pöydän ääreen. Kuiskasin havaintoni Aateliselle, joka jatkoi ajatustani: omalla tavallaan huolehtivainen Linnanherra paistaa räiskäleitä Muumimamman roolissa, temperamenttinen Tyttöystävä Niiskuneitinä, jota Veli seuraa Muumipeikkona yläkertaan kun heidän on aika käydä nukkumaan. Vanhasieluinen Aatelinen kirjailijahaaveineen on kuin Muumipappa, ja minä olin seikkaileva, talvea pakoileva Nuuskamuikkunen, vain ohikulkumatkalla Muumilaaksossa. 

Mutta kun en ollut vielä löytänyt paikkaani, yritin sanoa.  Reppuni alkoi käydä entistä raskaammaksi, ja haaveilin salaa löytäväni laakson, johon haluaisin asettua.

 Illallisen jälkeen me päätimme katsoa Muumiperheen kanssa suvun vanhat valokuvat läpi. Se oli hirveän jännittävää! Hahmot kuvissa olivat myös kuin inhimillisiä versioita Muumilaakson asukkaista: naimaton, tiukka katolilaistäti, jolla ei koskaan tiettävästi ollut miesystäviä, kokaiinin käytöstään tunnettu serkku viemässä vihille raskaana olevaa nuorikkoaan, koira, jonka metsästyshullu isoisoisä jalosti, ja kaikki tämä näyttämönään suvun omistuksessa parisataa vuotta ollut linna, jonka näin vuosikymmenten ajan sen erilaisissa asuissaan ja palvelusväen ympäröimänä. 

Olin vaikuttunut siitä, miten pitkälle suvun historiaa on dokumentoitu: aatelissukuiset tietävät nimetä jopa sukunsa ensimmäisen, kun minä taas en ollut kuullut edes isovanhempieni isovanhemmista. 

Yhtäkkiä tunsin itseni entistä juurettomammaksi, Nuuskamuikkuseksi.

Vain osa suvun valokuvista

Eräs tietty Aatelinen on tunnistettavissa kuvasta. Kuva perhealbumista.

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 6: Satusauna

22.3.2020 

 Olin kuullut Hippinaisen ja Sarjakuvataiteilijan asuneen metsässä Sarjakuvataiteilijan linnan mailta ostamallaan palstalla itse rakentamassaan kodassa. He olivat kuulemma omin käsin rakentaneet sen pihapiiriin jopa saunan!

Tämä suomalais-ranskalainen pariskunta oli asunut Pariisissa, kunnes vierailu Linnassa oli saanut heidät rakastumaan Bretagneen ja Sarjakuvataiteilijan ostamaan metsäpalstansa entiseltä työpariltaan Linnanherralta. Yhden kesän pariskunta oli asunut metsässä vakituisesti, ilman sähköä ja juoksevaa vettä, kunnes löysivät omat talonsa lähistöltä. 

Heillä oli usein tapana käydä metsässä saunomassa vielä tämänkin jälkeen, mutta eräänä päivänä ilmeisesti joukko nuoria oli vandalisoinut paikan. Se oli särkenyt Hippinaisen ja Sarjakuvataiteilijan sydämet, eivätkä he enää koskaan palanneet metsäpalstalle. 

Tarina kuulosti niin uskomattomalta, että olihan paikka nyt nähtävä! Rämmin siis Aatelisen vanavedessä läpi karhunvatukkapusikoiden ja yli kuolleiden puunrunkojen. Siellä, missä oli kuulemma joskus ollut tie. Saavuttuamme perille näky yllätti minut täysin. Siinähän seisoi aivan oikea sauna!

Siinä se oli: hylätty hirsisauna

Sauna olisi täysin saunottava - vain kiuas puuttuu

Suomalaista sydäntäni särki. Ei vaivoin ja taidoin rakennettua saunaa saanut jättää näin vain maatumaan! Lisäsimme oitis karanteenikivalistalle: "saunotaan". Aloin välittömästi suunnittelemaan kiukaan rakentamista ja Aatelinen miettimään veden kuljetusta paikalle.

Mutta ennen mitään muuta meidän pitäisi uskaltaa avata vanhat haavat ja kysyä Hippinaiselta ja Sarjakuvataitelijalta lupa herättää sauna henkiin.

Kota on nähnyt asukkaansa viimeksi kolmetoista vuotta sitten.

Aterimet vielä tiskauksen jäljiltä odottamassa

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 5: Kakkua hopealusikalla

21.3.2020

 Ensimmäinen viikonloppu! Tänään juhlisimme Veljen syntymäpäivää. Aamiaiseksi oli sopivasti kakkua.

Mansikka-marenkikakkua hopealusikalla antiikkiposliinilautaselta marmoripöydän ääressä. Epäreilua.

 Linnanherra oli jo ajat sitten ajanut metsästäjät omilta mailtaan - siitäkin huolimatta metsästäjät tulivat vanhojen tapojen mukaisesti kauriin kaadettuaan tervehtimään Linnanherraa kauriin maksan ja koiven kanssa. Vaikka Ranskan aateli oli menettänyt laissa erioikeutensa jo yli kaksisataa vuotta sitten, käytännössä asia ei ollut kuitenkaan aivan niin. Siispä söisimme tänään bambipaistia!

En muista olinko koskaan saanut kenenkään kodissa niin hienoa ateriaa: siinä me söimme juuri kaadettua kaurista hopea-aterimin ja joimme kallista viiniä. Koko tilanne tuntui absurdilta. Tässä minä olen, linnan kylppäriä remontoimaan palkattu suomalainen marginaalitaiteilija aatelisperheen kanssa linnassa jakamassa illallista.

Onko minun väärin nauttia näiden ihmisten etuoikeuksista? Minun, joka olen aina vastustanut itse ansaitsemattomia etuoikeuksia. Saanko edes nauttia tästä karanteenista näin paljon? Samaan aikaan kun ihmiset kaupungeissa ovat jumissa ahtaissa asunnoissaan kulkutaudin riehuessa kaduilla, me kauhomme kakkua hopealusikoin isossa linnassa ja olemme vapaita kirmaamaan kilometrikaupalla linnan mailla.

Kun avasimme toisen viinipullon, jäivät turhanpäiväiset aatteet ja jatkoin kellumista vaaleanpunaisessa kuplassani.

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 4: Koronakivaa

20.3.2020 

 Olemme jo irtaantuneet todellisuudesta. Elämme omassa kuplassamme, peiton alla suojassa pahalta maailmalta. Päivisin minä olen remonttireiska kylppärissä, hän on kunnon poika tehden omia arkiaskareitaan. Meille on tullut tavaksi säikähtää toisiimme vahingossa törmätessämme, aivan kuten ensimmäisen kerran tavattuamme, sen verran kovasti yritämme pysyä rooleissamme. Ettei vaan kukaan huomaisi mitään. Aina illallisen jälkeen jäätyämme kaksin keittiöön olimme vapaita. Joimme viiniä ja poltimme savukkeita. Hölmöyksissäni kuvittelin vieläkin että kukaan ei tiennyt meistä.

Karanteenia huhuttiin jatkettavan. Koska emme enää eläneet oikeissa elämissämme odotusten, velvollisuuksien ja kiireen täyttämässä aikuisten maailmassa, päätimme tehdä karanteenin aikana kaikkea sellaista hauskaa, johon meillä ei aiemmin ollut mukamas ollut aikaa. Aloimme listaamaan asioita. 

Listan ensimmäinen versio sisälsi muun muassa seuraavat asiat:

- rakennetaan leija

- tehdään yhdessä laulu

- ostetaan postikortti (ja lähetetään se tulevaisuuden minulle Suomeen)

- katsotaan Disneyn klassikkoanimaatiot ranskaksi

- ja opetellaan laulu elokuvasta (niinikään ranskaksi)

- kirjoitetaan jatkotarina

- pidetään bileet, joissa kuunnellaan vain ranskalaista 80-luvun tanssimusiikkia

- leivotaan kakku

- käydään läpi vanhat valokuvat

- opetellaan akvarellimaalausta

- rakennetaan linnunpönttö

- lähdetään aarrejahtiin metallinpaljastimen kanssa

- veistetään puuveistos

- nukutaan ulkona

- tehdään kokko

- katsotaan Muumeja

- rakastellaan linnan jokaisessa huoneessa

Sinä iltana aloitimme Muumilaakson tarinat.

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 3: Maailmanloppu?

19.3.2020

Kaikki loppu

 Tupakat ovat loppu. Ei vain minulta ja perheeltä, vaan myös kylän ainoasta tupakkakioskista. Ihmiset olivat hamstranneet vessapaperin lisäksi tupakkaa, ja monen tupakkakaupan huhuttiin olevan tyhjiä jo nyt, Linnanherra osasi kertoa palattuaan päivittäiseltä lehdenhakureissultaan kylän kioskilta. "Meidän täytyy kopioida näitä lupalappuja lehdestä, ne eivät riitä."

Tasoitekin oli loppunut eilen, rautakaupat olivat sulkeneet ovensa ja minun piti aloittaa katon maalaaminen. Linnan pihapiirissä olevassa talossa pitäisi olla maaleja, minulle kerrottiin. Ihmeen kaupalla onnistuin löytämään pienen varaston ihan kelpo kunnossa olevia maaleja. Mintunvihreää, turkoosinsinistä, vaaleankeltaista, ja hyvä, valkoista. Näillä mennään.

Tyttöystävä hoitaa ruokaostokset yksin, sillä ruokakauppaan saa mennä vain yksi henkilö kerrallaan, eikä autossakaan saa olla kuljettajan lisäksi muita. Veli olisi halunnut tehdä jälkiruoaksi kakun, mutta kaupasta olivat loppuneet sekä jauhot, munat että voi. Kumpikin heistä valittelee kurkkukipua, jonka ei pitänyt olla yksi koronan oireista.

Huomaamme että Netflix on kaatunut ja nettiyhteys hidastunut, joten kokoonnumme olohuoneeseen katsomaan televisiota. Uutiset näyttävät, miten Italian armeijan kuorma-autot siirtävät jonoissa ruumiita muualle poltettavaksi, koska kuolleita on kaupungissa yksinkertaisesti liikaa. Täälläkin tartuntojen määrä kolminkertaistuu joka päivä, eivätkä sairaalat ole valmiita ottamaan kaikkia sairastuneita sisään.

Jos tämä on maailmanloppu, niin otetaan näistä kahdesta viikosta kaikki irti, mietimme Aatelisen kanssa, kun avaamme uuden viinipullon ja päätämme polttaa puoliksi kätköstä löytyneen askin. Sitten makaamme alastomina sängyssä jäätelöä syöden, ja tunnemme itsemme hävyttömän onnellisiksi. 

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 2: Totuttelua

18.3.2020

 "Sinä kuorsaat" Aatelinen ilmoitti silmät ristissä avattuansa ikkunaluukut karanteenin toisena päivänä, joka oli ensimmäistä vieläkin aurinkoisempi ja lämpimämpi. No kun minulla on tämä ihmeellinen yskä edelleen! Hänelläkin oli kuulemma kipeä olo, ja nieleminen sattui. 

Nautimme myöhäiset aamukahvit talon edustalla puutarhatuoleissa, sen verran voimakkaasti aurinko meille paistoi. Istuimme lähekkäin, muttemme liian lähekkäin. Jatkoimme kahvin ja savukkeiden lomassa ranskan opiskelua small talkilla, joka on minulle haastavaa jo suomeksi, mutta jota minun täytyi nyt opetella ranskaksi, mikäli haluaisin keskustella Aatelisen perheen kanssa. 

Kun muu perhe liittyi seuraamme brunssitarpeittensa kanssa, koin parhaaksi väistyä ja mennä pukeutumaan suojahaalariini. Tunsin syyllisyyttä joutuessani oleskelemaan toisten kodissa puolipäiväisen työaikani ulkopuolella, joten paiskin töitä entistä kovemmin. Sainkin vihdoin kylppärin vatupassille nauravat, kuoppaiset seinät ja katon ylitasoitettua ja hiottua viimeistä kertaa - vaikka kävinkin välillä tervehtimässä Aatelista.

  Illallispöydässä olin viimeisenä. En ollut vielä tottunut tapaan syödä yhdessä, etenkin kun minä olin täällä palkollisena. Minulle oli kuitenkin katettu lautanen pöytään. Perhe kävi pitkää, ajoittain kiivastakin keskustelua ranskaksi, tietenkin. Yritin poimia sanan sieltä, toisen täältä, kysyä englanniksi jotakin, pyytää vieressäni istuvaa Aatelista kääntämään, mutten vieläkään tiennyt mitä keskustelu koski. Alku aina hankalaa!

Ranskalaiseen tapaan pitkän ruokailun päätyttyä osasin sanoa "merci" ja viedä lautaseni tiskikoneeseen.

Linnanherra vetäytyi olohuoneeseen polttelemaan, Veli ja Tyttöystävä seurasivat pian perästä ja me jäimme Aatelisen kanssa keittiöön pöydälle jääneen viinipullon kanssa. Käänsimme radio Nostalgien kovemmalle ja kävimme toistemme kimppuun. Seuraavien tuntien jälkeen osasin kaikki seksisanat ja tiesin kuka on Jeanne Mas.

  

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 1: Rakas päiväkirja

17.3.2020

 Heräsimme sylikkäin auringon pyrkiessä ikkunaluukkujen välistä sisään. Avasimme ikkunaluukut ja päästimme valon leviämään sen jo vuosikymmeniä sitten kellertämään antiikkitapettiin, munankuoren sinisiin puolipaneeleihin ja ikivanhaan lankkulattiaan. Jos maailmanloppu alkaisi tästä, kuolisin onnellisena.

Muut olivat jo hereillä meidän maltettua vihdoin poistua peiton alta alakertaan juomaan kahvia. Käskin kuitenkin Aatelista menemään edeltä, jottei meidän samassa sängyssä nukkuminen paljastuisi. Minähän olin täällä tekemässä remonttia, en viihdyttämässä Linnanherran poikaa. 

Tänään en kuitenkaan koskisi tasoitteeseen, sillä minun täytyi hakea tavarani farmilta, jos aikoisin asua linnassa koko kaksi viikkoa. Lupauduimme samalla hakemaan ruoka- ja juomatarpeita viidelle hengelle Veljen ja Tyttöystävän jäädessä myös karanteenin ajaksi linnaan. Täytimme päivän lehdestä leikkaamamme lupalaput kodin ulkopuolella liikkumiseen ja ajoimme Aatelisen kanssa lähikylän markettiin. 

Supermarket lähes kaikui tyhjyyttään. Ne muutamat ihmiset, jotka olivat uskaltautuneet kauppaan karttoivat toisiaan niin paljon, etteivät suostuneet toistensa kanssa edes samalle hyllyvälille. Kaikki katsoivat toisiaan pahoitellen pelonsekaisin ilmein. Kassahenkilökunta desinfioi kassan kapuloineen jokaisen asiakkaan jälkeen. Ilmassa todella oli maailmanlopun tuntua.

Palattuamme kokoonnuimme olohuoneeseen ja joku avasi viinitonkan. Tässä me nyt sitten olemme: kuusi vuotta linnassa yksin elänyt leski Linnanherra, isästään ja toisistaan etääntyneet aatelisveljekset, nuorimmaisen nuori Tyttöystävä ja minä, outo suomalainen, tatuoitu tyttö, joka viettää päivät kylpyhuoneessa pölyisessä suojahaalarissaan eikä puhu sanaakaan ranskaa. En tiennyt oliko minun edes sopivaa istua perheen kanssa olohuoneessa. Viini kuitenkin rentoutti sen verran, etten poistunut.

Illallisen aikaan kaikki taisivat jo olla vähän pompette (paitsi Linnanherra, joka valitsi alkoholin sijaan marisätkänsä). Syötyämme Aatelinen tiedusteli mitä haluaisin tehdä ja muistutin häntä lupauksestaan opettaa minulle ranskaa. Niinpä hän meni ja etsi tyhjän vihkon, josta tulisi päiväkirjamme, ja opiskelimme viiniä juoden ainakin neljä tuntia. 

Vaikea muistaa, koska joimme viiniä.

Ensimmäisenä päivänä olimme vielä ironisia.

Seuraa blogia!

Muutan linnaan asumaan!

16.3.2020

  Aamupäivällä Aatelinen tuli herättelemään minua farmilta kissakasan alta ja kertomaan uutiset. Huhut olivat saaneet varmistuksen: sinä iltana presidentti pitäisi puheen ja julistaisi lisää rajoituksia, ehkä jopa ulkonaliikkumiskiellon Italian ja Espanjan vanavedessä. Sekä Linnanherra että Hippinainen olivat paraikaa Pariisissa, Linnanherra Pariisin asunnossaan ja Hippinainen lentokentällä juuri Suomesta saapuneena. Molemmat olisivat palaamassa samana iltana takaisin Maailmanlaidalle, jolloin kokoontuisimme kaikki linnaan ja kuuntelisimme mitä Macronilla on asiaa.

Aatelinen haki Hippinaisen rautatieasemalta. Laskettuaan kissat, tarkistettuaan aasit ja todettuaan talon olevan yhä pystyssä hän pääsi kertomaan Suomen kuulumiset. Siellä koronasta ei ollut vielä merkkiäkään. Aatelisen lähdettyä oli minun vuoroni kertoa kuulumiseni: olin ollut ihan kamalan kipeä, mutta kyllä, kaikki oli mennyt hyvin, eläimet olivat kiltisti ja työt sujuvat. Ai Aatelinen? Joo, meistä on tullut ystäviä. 

Hämärän aikaan ajoimme linnaan. Kun me kaikki - Linnanherra, Aatelinen, Aatelisen Veli ja Veljen Tyttöystävä, Hippinainen ja minä - olimme löytäneet paikkamme television äärestä linnan olohuoneesta, tuotiin pöytään taas shampanjalasit. Ilmassa oli hermostuneisuutta, jota kukin yritimme lievittää tavoillamme. Emme oikein kukaan tiennyt mitä odottaa, vähiten minä, joka olin vain muiden kertomien uutisten varassa. Onneksi oli shampanjaa. Kello kahdeksan Macron sitten aloitti puheensa.

Macron 16.3.2020, Le HuffPost

« Nous sommes en guerre », Olemme sodassa

Ranskaan julistettiin confinement. Huomisesta 17.3.2020 puolestapäivästä lähtien oli kiellettyä liikkua ulkoa välttämättömyyksiä, kuten ruokakauppa- ja apteekkikäyntiä lukuunottamatta. Kaikki putiikit, kampaamot, kuntosalit, elokuvateatterit, jopa koulut olisivat kiinni. Jokainen kotoaan poistuva joutuisi täyttämään sanomalehtiin painetun lupalapun, jossa tuli ilmoittaa kaikki kotoa poistumisajasta poistumisen syyhyn. Määräysten rikkomisesta saisi 135 euron suuruisen sakon. Olisimme kotimme vankeja ja tuo vankeus tulisi kestämään vähintään viisitoista päivää. 

En oikein tiennyt mitä ajatella. Pelottiko minua? Täällä minä olen yksin Ranskaan tulleena, kieltä taitamattomana, vieraassa ympäristössä ilman perhettä ja ystäviä, joista kukaan ei tiedä millaista täällä on. Suomessa olisin turvassa tappavalta pandemialta. Samalla kuitenkin tiesin eläväni historiallista hetkeä ja eläväni sen siellä missä se tapahtuu. Se oli jollain tavalla kiihottavaa. Lisäksi oli tuo tyyppi, jonka kanssa en ollut vielä lopettanut sitä, mitä tämä ikinä olikaan minkä olimme aloittaneet.

Katsoimme Aatelisen kanssa toisiamme: emme näkisi yli kahteen viikkoon! Niin, ellemme pääsisi samaan paikkaan "karanteeniin", kuten me confinementin käänsimme. Mutta miten se onnistuisi? Linnanherran pojat olivat jäämässä linnaan. Minä palaamassa farmille.

"Linnanherra ehdotti, että voisit jäädä linnaan asumaan näiksi kahdeksi viikoksi, koska ethän sinä pääse tänne enää töihinkään kulkemaan", Hippinainen käänsi. "Jos siis haluat jäädä tänne lähes tuntemattomien ihmisten kanssa." En ollut uskoa onneani. 

Siltä istumalta kilistimme Aatelisen kanssa seuraavalle kahdelle viikolle tietämättä mihin se tulisi vielä johtamaan.

Seuraa blogia!

Ensimmäinen (ja viimeinen) baari-ilta

15.3.2020

 Lauantaina, 14.3.2020 kello 19:41 pääministeri ilmoitti baarien, kahviloiden ja ravintoloiden sulkevan ovensa Covidin takia kellon lyödessä puolenyön ja pysyvän kiinni toistaiseksi. Olipa hyvä, että olimme sopineet lähtevämme ulos! Tämä olisi ehkä viimeinen tilaisuuteni kokea paikallinen yöelämä.

Olin juuri lopetellut työpäiväni, ja Aatelinen tarjoutui ajamaan farmille auttamaan aasien kanssa, jotta minä pääsisin suihkuun ja me nopeammin Morlaix'n kaupunkiin. Tarkoituksenamme oli lähteä ennen baaria ravintolaan syömään, mutta sama ajatus taisi olla puolella alueen asukkaista, sillä kaupunki oli tukossa, emmekä saaneet pysäköintipaikkaa keskustasta. Olimme sen verran myöhään liikkeellä, että jouduimme luovuttamaan syömisen suhteen ja painelimme oikopäätä tupaten täynnä olevaan baariin.

Eräs Morlaix'n viihtyisimmistä baareista. Kuva: www.chrisncy.com

Baarissa törmäsimme Aatelisen Veljeen ja Veljen Tyttöystävään. Meillä oli vain muutama tunti aikaa ennen pilkkua, joten päätimme maksimoida kokemuksen kiskomalla gin toniceja. "Hän on vähän outo", Tyttöystävä sanoi katsoen Aatelista, joka seisoi baaritiskillä odottamassa seuraavaa satsia. "Hän on normaalein ihminen, jonka olen täällä tavannut", pääsi suustani.

Kellon tullessa kaksitoista poliisiautot parveilivat ravintoloiden lähettyvillä varmistamassa, että ne ajavat ihmiset tiehensä. Kaadoimme juomiemme loput muovimukeihin ja nautimme ne baarin edustalla. Halusimme jatkaa juhlimista, joten kävelimme Aatelisen asunnolle, joka sijaitsi muutaman sadan metrin päässä, mukulakivikadulla eräässä Morlaix'n vanhimmassa rakennuksessa.

Astuin sisälle poikamiesboksiin: likaisia astioita, tyhjiä pulloja, täysiä pahvilaatikoita kuin odottamassa muuton jälkeistä purkamista. Keittiön kaapin päällä nökötti Paavo Pesusieni. Olin kauhuissani.

Aatelinen oli jo joitakin kuukausia sitten muuttanut Bordeaux'sta takaisin Maailmanlaidalle auttamaan isäänsä linnan myymisessä, ja tyhjännyt sitten linnaa henkilökohtaisista tavaroistaan. Täällä hän oli jumissa, synnyinkaupungissaan, josta ei tuntenut enää ketään, isossa kaikuvassa asunnossa kaksikymmentä vuotta vanhojen tavaroidensa ympäröimänä. Hän tuntui olevan vähän hukassa, enkä minä tiennyt miten olisin suhtautunut ristiriitaan mielikuvani ja todellisuuden välillä.

Aamukolmen aikaan Veli ja Tyttöystävä lähtivät kotiinsa ja me kaksi valvoimme auringonnousuun jatkaen keskustelujamme. Halusin kiihkeästi tietää kuka on tämä ristiriitainen tyyppi, Aatelinen Paavo Pesusienensä kanssa. 

Nukuimme myöhäiseen iltapäivään ja Aatelinen ajoi minut farmille. Hippinainen tulisi huomenna kotiin.

Seuraa blogia!

Sea pussy ja muita merenolentoja

14.3.2020

 Lähdin siis kalastamaan hummereita Aatelisen ja parin vanhan kunnon bretagnelaisen kalastajan johdolla. Oikeastihan minun olisi pitänyt olla kylppärin kimpussa, mutta Linnanherran ollessa edelleenkin Pariisissa päätin pitää päivän vapaata ja työskennellä illan. Kuinka usein sitä pääsee mukaan hummerinmetsästykseen? 

Meidän oli määrä tavata rannalla puolenpäivän aikaan, koska muutamien tuntien päästä Kelttien meri sylkäisisi vaarallista vauhtia nousevan vuoroveden, joka peittäisi alleen kilometrejä rantaa merelle päin. Mutta olin taas myöhässä. Haahuilin kivikkoisella rannalla puoli tuntia ennen kuin löysin etsimäni ihmiset.

Päästessäni vihdoin mukaan etsimään niitä hummereita, emme löytäneet yhtäkään. Mutta löysimme jotakin muuta: rutkasti sinivihreitä, pimpinmuotoisia simpukoita, merikorvia (miksi korvia?). Tuplasti hummereita arvokkaampia! Söisimme melkein satasen aterian.

Aatelinen kysyi haluaisinko lähteä hänen kanssaan baariin seuraavana päivänä, olihan lauantai.

Turha reissu ei siis ollut ollenkaan, ja olin mielissäni, vaikka toinen Hippinaiselta lainaamistani kumppareista olikin vuotanut sukkani läpimäräksi jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana.

Seuraa blogia!

Herääminen linnasta

13.3.2020

 Heräsin yksin jostakin linnan toisen kerroksen kamareista. Kello oli yli puolenpäivän, taisin olla vieläkin vähän humalassa.

Yritin muistella edellistä yötä. Aatelisen lyhyt tukka oli tuntunut oudolta sormieni välissä. En muista, olinko koskaan ollut kenenkään lyhyttukkaisen kanssa. Hän oli myös hullun pikaromanssini lisäksi ainoa mies, jonka kanssa olin ollut ikuisuuksiin. En ollut koskaan edes ollut mitenkään erityisen kiinnostunut miehistä. Hänen kanssaan koin kuitenkin kummalliselta tuntuneesta yöstä huolimatta selittämätöntä yhteyttä. Ehkä se oli samankaltaisten ystävyyttä. Ehkä se oli vain yksinäisyys ja irrallisuuden tunne, joka sai minut kuvittelemaan asioita.

Harhailin alakertaan ja löysin tieni kahvinkeittimelle, jossa seisoi ajat sitten keitetty kahvi jo pohjaan palaneena. Tiesin sen maistuvan pahalta, mutta kaadoin sitä itselleni joka tapauksessa. Päässäni pyöri.

Olohuoneesta löysin Aatelisen pikkuveljensä ja veljen tyttöystävän kanssa. En ollut huomaavinani merkitseviä katseita, joita kaksi jälkimmäistä vaihtoivat. Aatelinen itse hymyili minulle kulmiensa alta ja tiesin välttyväni Siltä Kiusalliselta Hetkeltä hänen kanssaan. Hyvä.

Keräilin itseäni sohvalla ranskankielisen puheensorinan seassa ja join mukillisia kahvia, ennen kuin kykenin pukeutumaan suojahaalariini ja saamaan itseni hiomaan kylppärin seiniä. Lyhyt työpäivä tuntui ikuisuuden kestävältä. (En enää laulanut kaiuttimen mukana.)

Jossakin vaiheessa päivää kaksi kylän vanhaa kalastajaa tulivat tuomaan simpukoita Linnanherralle, joka ei ollut kuitenkaan vielä - onneksi - palannut Pariisista. "Haluatko oppia kalastamaan hummereita?" Aatelinen huikkasi kylppärin ovelta. 

No miksipä en?

  

Seuraa blogia!

Aatelisen synttäribileet linnassa

12.3.2020

 Sain siis kutsun Linnanherran aatelispojan synttärijuhliin linnaan, johon minut oli palkattu tekemään kylpyhuoneremonttia. 

Töideni jälkeen minun oli määrä hoitaa ja ruokkia Hippinaisen kissat, aasit sekä itseni, joten minulle tulisi kiire ehtiä juhliin ajoissa. Panikoin myös päällepantavista, koska vaatekaappini oli lentolaukun kokoinen. Ja lahjasta, jota minulla ei ollut ensinkään! No, se sai luvan odottaa. 

Juhliin saavuin siis lopulta märällä baskeriin piilottamallani tukalla ja ilman lahjaa yli tunnin myöhässä. Mutta olin innoissani: ensimmäistä kertaa Ranskaan saapuessani olin tilassa, joka oli täynnä itseni ikäisiä ja englantia puhuvia ihmisiä! Vastoin paikallisia tapoja heilautin vain kättäni tervehdykseksi ja esittelin itseni nimeltä täyteen olohuoneeseen astuessani. Puolet sen täyttävistä ihmisistä olivat syntyperältään englantilaisia - silti heistä kaikki tulivat pian vaihtamaan ne kiusalliset poskisuudelmat, joilta olin yrittänyt välttyä. Onnittelin Aatelista pahoitellen lahjan puuttumista, mutta vakuuttelin keksiväni jotain myöhemmin.

 En muista koska minulla olisi viimeksi ollut hauskaa, joten otin illasta kaiken irti. Nautin käteeni ilmestyviä drinkkejä ja juttelin ihmisten kanssa estottomasti. Kaikkien muiden, paitsi Aatelisen, joka silmäili minua säännöllisesti paksujen kulmiensa alta huoneen toiselta laidalta, kuin ei olisi tunnistanut minua siviilivaatteissa ja meikit naamassa. Ihme hyypiö.

 Shampanjapullot poksahtelivat ja ilma oli sakeana tupakansavusta. Puheensorinaa, outoa musiikkia, häikäisevä diskovalo, joku täyttää lasini. Jossakin vaiheessa iltaa ehdotin kaikilla tavoilla epäkorrektia Cards Against Humanity -seurapeliä, jonka olin kantanut mukanani. Yllätyksekseni juuri Aatelisen ansiosta voitin koko pelin.

Pelaamisen jälkeen jäimme keittiöön ja aloimme vihdoin keskustelemaan Aatelisen kanssa, niin, että hänkin osallistui keskusteluun. Uusi pullo auki, keskustelu syöksyi entistä syvemmälle. Jaoimme haaveet, pettymykset, pelot ja odotukset - kuten ihmiset tekevät niissä imelissä elokuvissa, joita kumpikaan meistä emme katso. (Todellisuudessa tässä kohtauksessa kaksi sosiaalisesti kömpelöä introverttia, omassa maailmassaan elävää kummajaista kohtaavat tasolla, jonka harvinaisuuden vain meidänlaisemme voivat ymmärtää. Emme edes huomanneet, että muut olivat kadonneet tuntikausia sitten olohuoneeseen.)

Aamukuuden aikaan, kun lasit olivat tyhjiä ja tuhkakuppi täynnä, näin tuon kauluspaitaan ja neuleeseen sonnustautuneen ilmeettömän miehen aivan uudessa valossa. Johtuiko se shampanjasta vaiko juovuttavasta keskustelusta, en välittänyt.

   

 Minulle oli laitettu linnaan huone valmiiksi, koska en voinut lähteä humalassa ajamaan takaisin farmille. (Jotenkin kaikki muut vain onnistuivat pääsemään autoillaan kotiin.) Aatelinen tuli näyttämään minulle huoneeni ja jäi koko yöksi.

Seuraa blogia!

Kohtaaminen, josta satu sai alkunsa

11.3.2020

 Päästessäni vihdoin tolpilleni minua vaivanneesta "mystisestä taudista" olin valmis aloittamaan työt linnassa. Linnanherra puhui minulle edelleenkin lähes pelkästään ranskaa ja vastailin nyökyttelemällä, oui, oui, ja näytin netistä kuvia tuotteista, joita tarvitsisi vielä hankkia. En tiennyt eikö hän osaa vaiko halua puhua englantia.

 Parin päivän päästä, kun Linnanherra oli todennut minut luotettavaksi työntekijäksi, hän ilmoitti lähtevänsä viikoksi Pariisiin, ja uskoi haltuuni linnan avaimen. Hän mainitsi poikiensa käyvän linnassa silloin tällöin tarkistamassa että kaikki on kunnossa, mutta muutoin olisin viikon yksin.

Olin haltioissani. Remontin ohessa ihailin milloin vanhoja kangastapetteja ja paksuimpia koskaan näkemiäni kattoparruja, milloin salongin metrien korkuisten muotokuvien sarjaa tai keittiössä kiiltelevää kuparipannujen riviä. Tämä tosiaan oli minun kaltaiselleni historiallisia taloja sekä kaikenlaista vintagea ja antiikkia rakastavalle esteetikolle ehtymätön silmäkarkkilähde.

Jo eteishallin lattia ansaitsi tulla kuvatuksi.

Joku suvun esi-isistä

Helmin kirjailtu silkkijakku on tainnut levätä tuolin selkämyksellä ainakin sata vuotta.

Näin innostunut minä olin.

Ihastuttavan ympäristöni lisäksi nautin voidessani työskennellä rauhassa, ja kylppärin kieroja seiniä tasoittaessani huudattaa kannettavasta kaiuttimestani Maustetyttöjä ja laulaa mukana kaiutintakin korkeammalla volyymilla. Mutta tänä iltapäivänä 11.3.2020 en ollutkaan linnassa yksin.

Ja näin se kävi

 Kun olin juuri laulamassa keuhkojeni voimalla Ihan Niin Kuin Mukamasten Vaan, huomasin sivusilmällä liikettä kylppärin ovella. Käännyin, kirkaisin, hahmo päästi pelästyneen huudahduksen.

Toivuttuani säikähdyksen ja nolostumisen aiheuttamasta hervottomasta naurukohtauksesta, minua kylppärin ovelta tarkkailleen hahmon piirteet tarkentuivat: hän oli suunnilleen ikäiseni mies ajamattomassa parrassaan, ruutupaidassaan ja liian lyhyissä farkuissaan. Kättelimme. (Hän on edelleen ainoa ranskalainen, joka on tarjonnut minulle kättä poskisuudelmien sijaan.) Vakava suu kertoi keittiössä olevan kahvia.

Seurasin miestä keittiöön, kaadoin itselleni kahvia ja istuin hänen seurakseen pitkän illallispöydän päähän pölyisessä suojahaalarissani. Hän tuntui olevan käytöksestäni hämillään, josta vaivaantuneena aloin pyytelemään anteeksi likaisuuttani, laulamistani ja melkein olemassaoloanikin; selittämään kuka olen ja miksi olen täällä, ai sinä tiesitkin, ja kyselemään kuka hän on (minun olisi pitänyt tietää ja hän oli tietämättömyydestäni hiukan loukkaantunut). Hänen vähäsanaisuutensa sai minut entistä anteliaamman puheripulin valtaan, jolloin aloin tenttaamaan hänen elämäntarinaansa ja tulevaisuudensuunnitelmiaan saaden vain vaivautuneita vastauksia, enkä lopettanut yksinpuheluani ennen kuin olin saanut kahvini hörpittyä.

En osannut päättää onko hän ujo, vaiko vain epäkiinnostunut mistään mitä sanon.

Sanoin jatkavani töitä ja jättävänsä hänet rauhaan, mutta hän kertoi lähtevänsä itse joka tapauksessa. Hänen pitäisi ostaa tarpeita synttärijuhliaan varten, jotka olisivat linnassa samana iltana talon ollessa tyhjä hänen isänsä ollessa vielä Pariisissa. Ja että minä olisin tervetullut, jos vain haluaisin. 

Silloin en vielä tiennyt, että hän kutsui minut vain ja ainostaan siksi, että hänen veljensä tyttöystävä, johon olin törmännyt kerran aikaisemmin, oli pakottanut hänet kutsumaan minut koska tiesi minun olevan yksinäinen.

Seuraa blogia!

Suomi-loma, Teneriffan musavideokuvaukset ja Velleronin pikaromanssi

  Joulukuun puolivälissä hyvästelin Hippinaisen lähteäkseni Suomeen joululomalle, jonka jälkeen minulla olisi musavideokeikka Teneriffalla ja talonvahtipesti Velleronissa, Etelä-Ranskassa. Takaisin Bretagneen tulisin helmikuun lopulla, jolloin aloittaisin työt linnassa.

Ennen lentoani pysähdyin muutamaksi päiväksi Pariisiin, ja sain hätämajoituksen todennäköisesti Pariisin cooleimman seitsenkymppisen luota couchsurfing-hostini osoittauduttua pervoksi. Minut pelastanut pariisilaisrouva on Sarjakuvataiteilijan ja Linnanherran nuoruudenystävä Pariisin taiteilijapiireistä: entinen punk-laulaja, jonka elämänkerta ansaitsisi aivan oman postauksensa.

Punk-rouvan Pariisin asunto. Rouva itse poseeraa näissä mustavalkokuvissa.

    Tammikuussa, Suomi-loman drag- ja mallikeikkojen jälkeen vietin elämäni ensimmäisen viikon Teneriffalla erään suomalaisbändin musiikkivideon kuvauksissa. Sieltä minun oli määrä saapua Madridin lennonvaihdon jälkeen Marseillen lentokentälle, vaan missasin jatkolentoni ja päädyin vuorokaudeksi seikkailemaan minulle ennestään tuntemattomaan Madridiin. Tämä yllätysreissu oli loppuun saakka yllätyksellinen, kun jumitin luottokorttini lippuautomaattiin ja hukkasin lompakkoni. Onnekseni löysin drag-klubin, jossa täytin itseni laimeilla gin toniceilla.

Todennäköisesti on olemassa huonompia työmatkakohteita, kuin Puerto de la Cruz.

    Velleroniin saavuin siis päivän myöhässä, mutta talon omistaja ei onneksi ollut vielä ehtinyt lähtemään lomalleen Singaporeen, joten ehdin vielä viettämään päivän hänen kanssaan tutustuen kahteen pikkukoiraan, joita tulisin kuukauden pestini ajan hoitamaan.

Ensimmäisen Velleronin viikon vietin nojatuolissa rampa koira sylissä, jäätelöä purkista syöden ja Netflixiä katsellen. Sitten kyllästyin, lähdin kylän ainoaan baariin, ja intouduin yksinäisenä ja pastis-päissäni pelaamaan petanque'a paikallisen nuorison kanssa ja viemään sitten itseäni neljätoista vuotta nuoremman tyypin katsomaan kanssani Netflixiä. Tästä alkoi kuukauden tulinen romanssi, joka päättyi siihen, kun hän ajoi minut talonvahtipestini jälkeen Ranskan läpi Maailmanlaidalle, kiertelimme matkan varren nähtävyydet ja yövyimme halvoissa air'b'n'b-huoneistoissa. Chick lit -pätkä Velleron Vacation ei olisi voinut saada romanttisempaa loppua.

Eräs niistä nähtävyyksistä, joiden sisällä teimme tuhmuuksia: mahtava Château de Chambord

    Olin jälleen yksin. Tällä kertaa aurinkoisen Provencen sijaan koleassa, tuulisessa, märässä ja aina vaan mutaisemmassa Bretagnessa. Hippinainen oli lähtenyt Suomeen lomalle ja vastuullani oli huolehtia kahdesta kipeästä aasivauvasta ja neljästä hellyydenkipeästä kissasta. Aasit sairastivat kumpikin kaviotulehdusta, ja pian minä sairastuin ihmeelliseen flunssaan. Koronapandemia oli juuri puhjennut Ranskassa.

Seuraavan viikon putsailin kavioita ja työnsin lantakärryjä pyörtymispisteeseen polviin ulottuvassa mudassa, kuumeisena ja kurkkukipuisena, selkä hiestä ja naama itkusta märkänä.

   

Voi, kunpa olisin jäänyt Etelään!

Seuraa blogia!

Shampanjakutsut linnassa

 Mainitsin aiemmin Hippinaisen muuttaneen Ranskaan rakkauden perässä. Tuo rakkaus sattuu olemaan kuuluisa ranskalainen sarjakuvataiteilija. Nuoruutensa Pariisissa Sarjakuvataiteilija taiteili sarjakuvia kollegansa kanssa, joka taas sattuu olemaan paikallinen aatelinen ja linnanherra. Koska tarinani tarvitsee jännittävän jatkon, luonnollisesti saimme linnaan kutsun juomaan shampanjaa.

En ollut koskaan käynyt yksityisessä linnassa. En edes tiennyt, että oikeat ihmiset asuvat sellaisissa. En siis ollut pysyä housuissani, kun ajoimme suvun vaakunoilla koristellun rautaportin läpi isojen puiden reunustamalle yksityistielle. Sen päässä seisova linna oli 300-vuotias valtava talo torneineen, ja se oli koristeltu ulkoa värillisin valonheittimin. Se huvitti minua hiukan.

Linnanherra tervehti meitä ovella poskisuudelmin ja istutti meidät "arkiolohuoneen" sohvalle. Katselin huonetta kiinnostuneena: sisustus oli häkellyttävä sekamelska sarjakuvataidetta ja satoja vuosia vanhoja muotokuvia, 90-luvun Ikeaa ja harvinaista antiikkia. Linnanherra itse oli seitsemääkymppiä lähentelevä, aivan tavallisen näköinen ukko farkuissaan ja tennareissaan. Hän kiikutti marmoripöytään shampanjapulloja toisensa jälkeen itse marisätkiä poltellen ja taukoamatta ranskaksi puhuen.

Olin pökertynyt. Tämä yhdistelmä aaseja, lannanluontia, kuivakäymälöitä, shampanjakutsuja, ranskalaisia kuuluisuuksia ja eksentrisiä aatelisia on omituisin, jonka olin koskaan kokenut. Ja aina vain kummallisemmaksihan kaikki tulisi muuttumaan.

Sumuinen kuva siltä illalta alakerran salongista.

Hippinainen tuli - luultavasti tarkoituksella - maininneeksi Linnanherralle minun maalaavan salin lattiaa ja olevan kaikin puolin pätevä remppatyyppi. Linnanherra, joka oli päättänyt myydä linnan, sattui kaipaamaan kaikin puolin pätevää remppatyyppiä. 

Niinpä hän palkkasi minut.

Seuraa blogia!

Hullu lähti Provencen auringosta Bretagnen sateisiin

   

 Joulukuussa 2019, sateisimman vuoden sateisimpaan aikaan saavuin sitten reppuineni Maailmanlaidalle, kun tukalasta tilanteestani minut pelasti Hippinainen.

Vastineeksi maalaushommista, aasivauvojen hoidosta ja piparkakkutalon rakentamisesta sain oman huoneen farmin 500-vuotiaasta päärakennuksesta, jota nainen yksin asutti. Nainen oli pian kuusissakymmenissään, pari vuosikymmentä aiemmin Suomesta rakkauden perässä Ranskaan muuttanut kulturelli kääntäjä, joka kasvatti suuren osan syömästään ruoasta, jota lannoitti talon sisällä sijaitsevan puuceen kompostoidusta jätteestä. Me kaksi tulimme heti juttuun.

    Loputtomasta sateesta huolimatta kotiuduin farmille - tai farmi kotiutti minut - nopeasti. Ensimmäiset päivät lähinnä nukuin maailman kokoista uupumustani pois, mutta jo kohta aikani kului salin lattiaa maalatessa, aaseja hoitaessa ja kissojen alla kirjoja lukiessa Hippinaisen tehdessä käännöstöitään, luodessa lantaa tai juostessa milloin milläkin asioilla joogista mielenosoituksiin. Iltaisin meillä oli tapana nauttia yhdessä lasilliset viiniä.

Alkuperäisen sopimuksemme mukaan viettäisin farmilla aluksi kaksi viikkoa, kunnes lähtisin Suomeen joulun viettoon - jatkoa katsoisimme sitten myöhemmin. Yhteisasumisemme sujui kuitenkin sen verran mutkattomasti, että sain luvan tulla joulun (ja sopimieni työ- ja talonvahtikeikkojen) jälkeen takaisin ja asumaan farmilla toistaiseksi. Olin innoissani, siitäkin huolimatta, että olin polviani myöten mudassa.

Sitten onnekas sattuma käynnisti tapahtumaketjun, jonka ansiosta tulisin jäämään Maailmanlaidalle.

Seuraa blogia!

Kun kaikki ei sitten mennytkään niin kuin piti

    Syksyllä 2019 Ranskaan palatessani tarkoitukseni oli palata myös St. Rémyn pittoreskiin pikkukylään, mutta siellä minua ei odottaneetkaan enää terassilliset ystäviä, eivät lämpimät mukulakivikadut eikä se ihanan lämmin, hykerryttävä vapauden tunne. Sen sijaan löysin itseni tyhjästä kylästä, jonka ihmiset olivat paenneet lähestyvää talvea kaduilta koteihinsa.

    Lääkäri, jonka asunnossa olin edellisen Ranskan reissuni asunut, oli lapsineen ja eläimineen keskellä muuttoremonttia, joten tarjouksestaan huolimatta en voinut mennä sinne jalkoihin. Olimme sitten sopineet erään ystäväni kanssa majoittuvani hänen luokseen väliaikaisesti, vain kunnes löytäisin jotain muuta. Pikkuhiljaa minulle kuitenkin valkeni, ettei "ystäväni" ollut suhteemme suhteen kanssani ollenkaan samoilla linjoilla. Tämän tajuttuani asuminen hänen luonaan alkoi käydä päivä päivältä ahdistavammaksi joutuessani häntä jatkuvasti torjumaan, ja lukuisista varoitussignaaleista huolimatta vasta kun hän jäi kiinni vakoilemisestani, lähetin avunpyynnön erääseen Ranskan suomalaisten kanavaan ja hain uutta asuinpaikkaa: ihan mitä tahansa ihan mistä tahansa.

    Jos olin jo Suomesta lähtiessäni ollut mentaalisesti palasina, niin asian laita ei ollut täällä sen parempi. Nukuin toinen silmä auki ja pyrin heräämään "ystävääni" aiemmin, jotta voisin hiippailla talosta ulos hänen huomaamattaan. Istuin kahviloissa läppärini kanssa, litkin lattea ja itkin itseäni: miten typerä olin ollut ja miten ei olisi ikinä pitänyt tulla tänne, mutta miten en kuitenkaan pysty nielemään epäonnistumistani ja lähtemään takaisin Suomeen kaiken siellä olevan sotkun keskelle ja ilman omaa kotia jonne palata. Tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin aikoihin.

    Kuukauden verran etsin epätoivoisesti uutta asuinpaikkaa.

Sitten minut pelasti eräs hippinainen Bretagnen perukoilta, Ranskan läntisimmästä kärjestä Finistérestä. Maailmanlaidalta, kuten hän sanoo. (Nimi Finistére juontaa juurensa latinan sanoihin Finis Terræ, maan loppu.) 

Minulle Finistére oli uuden elämän alku.

Seuraa blogia!

Mistä alkaisin?

Miten Rinsessa päätyi Ranskaan

Oli yö heinäkuussa 2018, kun makasin valveilla Tampereen asunnossani yrittäen saada unta. Unen sijaan sain voimakkaan päähänpiston: haluan muuttaa Ranskaan! En puhunut sanaakaan ranskaa - en ollut koskaan edes käynyt Ranskassa - mutta siltä istumalta aloin etsimään itselleni asuinpaikkaa mistä tahansa päin viinin ja patongin maata. Ja niinhän siinä sitten kävi, kuten spontaaneille suunnitelmilleni yleensäkin, että päähänpistoni sai tulta alleen ja minä kolmen viikon talonvahtipaikan Etelä-Ranskasta. Jo muutaman viikon kuluttua istuin lentokoneessa matkalla Marseilleen. 

Päädyin pieneen, idylliseen provencelaiskylään, jossa tehtäväni oli huolehtia Lääkärin kissasta, koirasta ja asunnosta. Kolmen viikon talonvahtipestini piteni lopulta kuudeksi viikoksi, ja näinä kuutena viikkona ehdin saamaan ystäviä, oppimaan etu- ja takaperin lauseen "Je ne parle pas francais" ja rakastumaan Ranskaan tulisesti. 

Saint-Rémy-de-Provencen ainoa ilmastoitu paikka, elokuvateatteri, jonne pakenin vuoden 2018 helleaaltoa

Talonvahtipestin päätyttyä ja seikkaltuani Saksan, Puolan ja Baltian läpi takaisin Suomeen aloin järjestellä elämääni Ranskaan paluu mielessä. Seuraavan vuoden aikana myin Tampereen asuntoni sekä suurimman osan omaisuudestani ja ostin itselleni tukikohdaksi pienen, sievän, metsän ja joen reunustaman mummonmökin Etelä-Pohjanmaalta. Että on sitten joku paikka jonne palata, jos kaikki ei menekään hyvin. Minua taidettiin pitää vähän hulluna. 

Kesän ja syksyn 2019 vietin käytännössä kodittomana, asuen osan viikosta keikkabussissa ja lopun viikosta vanhempieni kesämökissä ajaen päivittäin remontoimaan omaani. Samaan aikaan pappani kuoli, perinnöstä koitui hirvittävä sukuriita, äitini sai syöpädiagnoosin ja minä burn-outin. Kaikki oli liikaa, minun oli päästävä pois. Loppusyksystä festivaalikiertueen päätyttyä ja ilmojen kylmettyä liikaa kesämökissä asumiseen ostin sitten jälleen, vastoin tervettä järkeä, menolipun Etelä-Ranskaan.

Follow my blog with Bloglovin