12.5.2020
Tänään en herännyt auringonsäteisiin, jotka tälläkin hetkellä yrittivät pujahtaa satoja vuosia vanhojen ikkunaluukkujen lävitse linnan kamariin, vaan puheensorinaan, joka nousi kadulta Aatelisen kaikuvaan kaupunkiasuntoon.
Avattuaan pimennysverhot, ikkunan ja ikkunaluukut ja päästettyään kadun äänet täyttämään makuuhuoneen Aatelinen käveli alasti keittiöön.
Tuntui omituiselta. Jotenkin väärältä. Koko tuntemamme ajan olimme nukkuneet vierekkäin linnan toisen kerroksen kamarissa, jonka kellastuneen tapetin riekaleet ja lattian narisevat lankut osasin paikantaa jo silmät kiinni. Nyt minua ympäröivät tyhjät valkoiset seinät ja muovimaton ummehtunut tuoksu, joka tuli aivan liian läheltä sängyn levätessä lattialla jostain syystä ilman jalkoja. Olimme ottaneet eilen Linnasta lähtiessämme mukaamme paripeiton ja lakanat joilla olimme nukkuneet, jotta voisimme nukkua tutumman tuntuisesti, mutta heräämistä tästä huoneesta se ei tehnyt helpommaksi.
Aatelinen palasi tarjottimen kanssa, jolle oli asetellut kaksi lasillista pikakahvia sekä tupakat ja tuhkakupin. Kahvinkeitintä asunnossa ei ollut - kuten ei myöskään kahvikuppeja. Olin jo tottunut siihen, että Ranskassa poltetaan sisällä, eikä se isossa kivilinnassa koskaan minua haitannut, mutta asunnossa ajatus tuntui jotenkin epämiellyttävältä. Huokaisin päättäväisesti: tämä olisi väliaikaista. Kohta me lähtisimme Suomeen, toisimme kesän loputtua muuttokuormani ja veisimme sen taloon, josta olimme haaveilleet. Mutta sitä ennen meidän pitäisi tehdä varastona pidetystä asunnosta kodintapainen. Ensiksi ostaisimme kahvinkeittimen ja sitten hakisimme Linnasta huonekaluja täyttämään ison asunnon tyhjää tilaa.
Aatelinen kömpi takaisin peiton alle, kietoutui minuun ja kutitteli vatsaani parrallaan.
"Kyllä tämä tästä", hän sanoi, ja minä uskoin.
 |
| Kuka uskoisi viisisataavuotiaan talokaunottaren kätkevän sisäänsä metrikaupalla muovimattoa? |
