Linnakaranteeni, päivä 42: Leikitään kotia kummituksen kanssa

27.4.2020

 Kummalliset sattumukset linnassa jatkuivat. Hyllyt rojahtelivat alas, sytkäri syttyi pöydällä itsekseen tuleen ja tornin valo paloi edelleen öisin kenenkään laittamatta sitä päälle. Nauroimme Aatelisen kanssa suututtaneemme Tuberkuloositytön kunnolla suorittamalla tuhmuuksia hänen nenänsä edessä, joten meidän täytyisi yrittää lepyttää hänet.

Ensiksi me hakisimme hänet kolmannen kerroksen ateljeesta meidän huoneeseemme, jossa hän oli Linnanherralta saamiemme tietojen mukaan todennäköisimmin kuollut palvelusväellä oltua tähän makuukamariin nopein pääsy. Sitten ottaisimme selvää siitä kuka hän oikein oli, ja pitäisimme huolta ettei häntä enää unohdettaisi.

Löysimme muotokuvien ja Linnanherran sarjakuvataiteen peittämiltä seiniltä vapaan naulan sänkymme yläpuolelta, ja ripustimme hänet toistaiseksi siihen. Raivaisimme hänelle arvoisensa tilan seinältä myöhemmin, kun ei olisi keskiyö ja voisimme naputtaa nauloja kenenkään siitä häiriintymättä.

Olimme aiemmin vanhoja valokuvia selaillessamme löytäneet pieniä, 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten ajalta olevia pahvivalokuvia suvun henkilöistä, joista kaksi oli Tuberkuloositytöstä. Sain luvan ottaa toisen niistä muistoksi, ja tänään naulatessani niistä toista minikotimme, linnunpöntön, seinälle, Aatelinen naurahti: "Olet niin hullu, että voisin mennä kanssasi naimisiin."

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 40: Linnan juhlat

25.4.2020

 Quarante jours de quarantaine, neljäkymmentä päivää karanteenia! (Sana quarantaine, karanteeni, on johdettu sanasta quarante, neljäkymmentä, ja juontaa historiansa Mustaan surmaan, jonka aikana maahan seilanneiden tuli pysyä laivoissaan neljäkymmentä päivää ennen kun saivat luvan nousta maihin.)

Koska nämä neljäkymmentä päivää samassa talossa - vaikkakin sitten linnassa - samojen ihmisten kanssa alkoivat toistaa toistaan, halusimme tänä päivänä tehdä jotakin erityistä, sillä me emme saaneet lupaa poistua laivasta. Tekisimme siis jotakin hauskaa ennen kuin se uppoaisi!

Aatelinen oli edellisenä päivänä siivonnut Puutarhurin talon alakerran takan ja minä muurannut umpeen yläkertaan avautuvan hormin, joten takan ollessa nyt käyttökunnossa päätimme tehdä talosta peliluolan. Olimme vieneet sinne pöydän kortinpeluuta varten sekä ritilät takkaan tarkoituksenamme grillata illallinen. Mutta halusimme jotain vieläkin spesiaalimpaa!

Tiesin linnan lukuisten vaatekomeroiden kätkevän aikakerrostumia aina 1800-luvulta aina tähän päivään, joten ehdotin pukujuhlia: pukeutuisimme siihen, mitä linnasta sattuisimme löytämään, ja niin sitten työpäiväni jälkeen lähdimme puvunmetsästykseen. Eräästä komerosta löysimme Aatelisen kanssa ikivanhoja kureliivejä, kalvosimia, henkseleitä sekä kaksi priimakunnossa olevaa satavuotiasta frakkia liiveineen ja housuineen, sekä tyyliin sopivat silinterin. Olin aina halunnut pukeutua sellaiseen! 

Kuin ihmeen kaupalla hännystakit istuivat meille lähes täydellisesti. Tämä sinetöi pukuvalintamme: olisimme dandy-pariskunta 1900-luvun alusta.

Olin jo kaivannut kipeästi dragin tekemistä, ja nyt sain taas tilaisuuden laittautua viiksiin! Tosin repussani matkanneen meikkiarsenaalini ollessa yhdeksänkymmentäluvun lopun kännykkäpussukan kokoinen, en onnistunut loihtimaan meille kummoistakaan maskia, mutta olin tyytyväinen nähdessäni meidät vierekkäin kylpyhuoneemme peilistä. Keikaroin hatussani, ja Aatelinen, hän näytti syötävältä pinkissä huulipunassaan ja silmänrajauksissaan. Minulla tulisi olemaan vaikeuksia pitää käsiäni irti hänestä.

Aatelisen Veli, Veljen Tyttöystävä sekä Lapsuudenystävä, joka oli saanut vierailuun erityisluvan erityistilaisuuden vuoksi, odottelivat meitä jo talolla. Nappasin keittiön ovensuusta siinä hämähäkinseittiä kerryttäneen vanhan kävelykepin ja olimme valmiit näyttäytymään.

Talolla repesimme nauruun nähdessämme toisemme. Pöydän ääressä oluitaan nauttivat dandyjen ja flappereiden sijaan katupunkkari, 90-luvun teinityttö sekä yksi Woodstockin vakiokävijöistä. Väliimme oli kirinyt jo kokonainen vuosisata!

Mutta oli meillä hauskaa. Pelasimme pokeria, teimme drinkkejä, soitimme musiikkia ja olimme kaikki jotenkin vapautuneempia, ehkä siksi ettemme olleet nyt täysin omia itsejämme.

Hämärän tultua menimme ulos antiikkiroviolle ja tuikkasimme sen tuleen. Katselin kuinka tuli levisi hitaasti kuivia bambunoksia pitkin ja alkoi nuolla kaksi päivää sitten raivon vallassa hajottamaani antiikkikaappia. Olin lumoutunut, vaikka sydäntäni särki. Olin nähnyt poltettavien huonekalujen kasan kasvavan viimeisen kuukauden aikana ja vannonut, että mikäli minulla olisi pakettiauto, olisin pelastanut antiikkikappaleista joka ikisen ja vienyt Suomeen. (Olin minä remontoimastani vessasta kokkoon hylätyn pienen peilikaapin poiminut talteen, sillä se mahtui juuri ja juuri lentolaukkuuni.)

Seisoimme Aatelisen kanssa vierekkäin, tuijottaen tulta kuin transsissa. Sitten suutelimme sen loimussa, ensimmäistä kertaa muiden nähden.

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 38: Päivä, jolloin rikoin sekä lekan että lakia

23.4.2020

 Puhelin soi. Se oli isäni.

En olisi halunnut vastata, sillä tiesin mitä asia koski. En halunnut olla osallisena perintösotkuun millään tavalla sen rikottua jo aivan liikaa, mutta koska suurin osa puheluista ei koskaan tule linnan kiviseinien läpi, päätin velvollisuudentunnosta vastata tienneeni hänen yrittäneen tavoittaa minua jo useamman kerran.

Puhelun jälkeen purskahdin itkuun keittiössä, jossa olin ollut leipomassa kakkua. Aatelinen tuli ja halasi. Sanoin olevani niin vihainen että halkean, enkä kyennyt lopettamaan nyyhkimistä hänen paidankaulukseensa, jonka olin jo ehtinyt itkemään märäksi.

"Hei, minä tiedän mikä auttaa." Hän otti minua kädestä ja vei minut palvelusväen ovesta linnan takapihan läpi kasalle poltettavia antiikkihuonekaluja. (Olin surrut huonekalujen kohtaloa jo useita kertoja, mutta linna oli tyhjättävä pikaisesti, eikä kukaan tulisi lockdownin aikana niitä ostamaan, joten ne eivät voineet välttyä kohtaloltaan.) Aatelinen haki Puutarhurin talolta lekan ja kehotti päästämään vihan ulos. Tuijotin häntä sekunnin, siirsin katseeni lekaan, josta tähtäsin antiikkikaappiin ja pamautin raivolla karjaisten ilmoille kaiken surun, pettymyksen ja epäoikeudenmukaisuuden. Ja uudestaan. Uudestaan, uudestaan, uudestaan! Pieksin kaappia niin kauan, että lekan varsi yhtäkkiä katkesi. Kaappi oli kuitenkin säpäleinä, minä hiestä märkänä ja käteni niin voimattomat että ne vapisivat. Päästin ohuen naurahduksen.

"Kiitti."

Salainen retki rannalle

Pimeän tultua Aatelisen Veli ja Veljen  Tyttöystävä olivat lähdössä salaa rannalle ja kysyivät haluaisimmeko liittyä seuraan. Tietysti! Vaikka olinkin murheissani perheriidasta, olimme linnan väen kanssa jo kaikki paremmalla tuulella sitten tunnelman kiristyttyä toisen karanteenikuukauden alettua, ja meille tekisi hyvää tehdä jotakin kivaa yhdessä - etenkin nyt kun olimme onnistuneesti pysytelleet poissa toisten tieltä jo yli viikon.

Veli ja Tyttöystävä pakkasivat mukaan oluet ja viltin ja lähtivät kävelemään edeltä. Me tulisimme Aatelisen kanssa perästä, jolloin voisimme varoittaa toisiamme mikäli jäisimme kiinni.

Rannan piti olla "ihan lähellä", mutta lopulta kävelimme pilkkopimeässä neljäkymmentäviisi minuuttia. Perille päästyämme annoimme valomerkkejä löytääksemme muut. Ranta oli kirjaimellisesti sysimusta. Emme voineet edes tehdä tulta jottei olinpaikkamme paljastuisi. Kuulin aallot, mutten nähnyt niitä. Jossain kaukana kajasti majakan valo.

Istuimme kiville toisten seuraan ja avasimme oluet. Sätkä kiersi. Minulla oli surrealistinen olo. Olin pelkästään tunto- ja hajuaistini varassa, koska en nähnyt edes käsivarren mittaa ja ympärilläni kävi puheensorina kielellä jota en ymmärtänyt. Keskityin tuntoaistiini, tartuin Aatelista kädestä, jotta en olisi hukkunut todellisuudesta, ja annoin itseni ajelehtia aaltojen mukana.

Linnanherran maalaus rannalta, Maailman Laidalta

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 36: Asioita, jotka tekevät onnelliseksi

21.4.2020

 Tänä iltana päätimme Aatelisen kanssa linnunpöntön rakentamisen sijaan laittaa oman lintukotomme uuteen uskoon. Kamarissamme oli sängyn ja yöpöytien lisäksi mahonkiset, seinille sijoitetut pöytä ilman tuoleja, säilytysarkku, lipasto sekä valtava vaatekaappi, joten huone ei sellaisenaan toiminut kuin sängyssä makoiluun ja sekoiluun, eikä vähiten valaistuksen puutteesta. Järjestimme huonekalut uudelleen ja toimme pöydälle löytämäni valaisimen sekä kaksi tuolia pöydän ympärille. Nyt voisimme vihdoin viettää iltoja myös omassa huoneessamme!

Haimme viinipullon ja sipsipussin, ja istuimme ensimmäistä kertaa antiikkisen, käsinveistetyn pöydän ääreen. Päädyimme keskustelemaan siitä, mitä tekisimme kun confinement 11.5.2020 viimein loppuisi.

"Tarkoititko mitä sanoit, kun kutsuit minut Suomeen?"

"Tottakai. En kai minä sinua muuten olisi kutsunut. Miten niin?"

"Ranskassa asioita sanotaan vain kohteliaisuudesta, ei siksi että niitä tarkoitettaisiin."

"Jaha. No minä olenkin suomalainen."

"Ehkä sinun ei tarvitsisi lähteä vielä karanteenin päätyttyä?"

"Sanotko noin vain kohteliaisuudesta?"

"En."

 

Vaikka oli selvää, että meillä oli tunteita toisiamme kohtaan, taisimme pelätä niiden johtuvan vain siitä, että olimme eläneet viisi viikkoa samassa huoneessa ja juoneet tuona aikana aika monta pulloa viiniä. Voisiko siirappinen satumme jatkua vielä oikeassa elämässä? Vaikka olimme jo tuhanteen kertaan jaksaneet ihmetellä samankaltaisuuttamme ja yhteensopivuuttamme sekä puhuneet paljon haaveistamme ja päämääristämme, nyt olisi aika tarkastella asioita kriittisesti. Emme olleet oikeissa elämissämme olleet onnellisia pitkään aikaan, joten halusimme olla varmoja, että halusimme samoja asioita.

Aatelinen otti esiin päiväkirjamme. "Les choses qui rendent heureux", hän kirjoitti. "Asioita, jotka tekevät onnelliseksi."

"Toisen vierestä herääminen. Kyky nauttia hetkestä", aloitin.

"Virus."

"Hei, et sinä noin voi sanoa!" nauroin.

"Viini, savukkeet, ruoka. Unelmat."

"Onnellisemmaksi minut tekisi taloudellinen itsenäisyys."

"Mutta että olisi kuitenkin aikaa tehdä asioita käsillä."

"Pakettiauto reissaamista varten."

"Tupakoinnin lopettaminen."

"Joo, se! Ja tietynlainen vakaus elämässä. Kuuluminen johonkin."

"Pieni talo, Ranskassa."

"Ja sitruunapuu sen edustalla."

"Vaikuttaa siltä, että meillä on resepti onnellisuuteen."

Sitten kaadoimme lisää viiniä, sytytimme uudet savukkeet ja aloimme selailemaan myytäviä taloja.

Unelmiemme talo voisi olla vaikka tämä. (Kuva: www.linenandlavender.net)

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 35: Birdhouse

20.4.2020

 Vietimme nyt myöhäisillat Puutarhurin talon ullakkohuoneessa rakentamassa linnunpönttöä. Olimme siitä aivan lapsellisen innostuneita. Oikeastaan olisimme voineet tehdä yhdessä ihan mitä tahansa, ja olisimme nauttineet siitä, mutta tämän minitalon rakentaminen tuntui tyydyttävän jotakin perverssiä pesänrakennustarvettamme. Me tietysti puhuimme tekevämme linnunpönttöä ihan vain siksi että etelästä palanneita lintuja lehahteli päivä päivältä enemmän linnan pihamaalla pesimäpaikkaa etsien.

 

Tottakai me kumpikin tajusimme linnunpöntön toimivan allegoriana sille mitä emme sanoneet ääneen. Se olisi vain ollut aivan liian imelää, aivan liiaksi romanttista komediaa meille kahdelle kyynikolle.

Ironista oli se, että me tiesimme elävämme tuota elokuvaa, jota me molemmat niin ylenkatsoimme. Tunteistamme, etenkään siitä r-kirjaimella alkavasta, emme vieläkään puhuneet, joten vitsailimme valjastavamme tämän lockdownin siksi ällöimeläksi komediaksi (kunhan poistaisimme siitä seksin ja päihteet): suomalainen queer artisti jättää uransa, myy omaisuutensa ja lähtee vieraaseen maahan, jossa hirvittävän kulkutaudin riehuessa jää jumiin vanhan ranskalaisen aatelissuvun linnaan, jossa kuin kohtalon sanelemana asuu myös linnanherran komea, mutta vaikeasti lähestyttävä poika. Maailmanlopun ollessa käsillä nämä kaksi outolintua hakevat lohtua toisistaan ja vastoin kaikkia odotuksia, boom, rakastuvat toisiinsa. Hilpeän hassuttelumusiikin soidessa taustalla he rakentavat yhdessä linnunpönttöä paetakseen todellisuutta, aina maailmanlopun dramaattisen romanttiseen musiikkikohtaukseen saakka. Birdhouse - kunnes kuolema heidät erottaisi. 

Mutta vain elokuvassa. Ei oikeassa elämässä.

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 34: Kaikista unieni linnuista

19.4.2020

 Tänä aamuna heräsin aikaisin, koska näin oudon unen, jossa sydämeni tilalla oli linnunpönttö.

Kaikki linnut halusivat lentää sinne, mutta lausuin: "Vain ne, jotka tietävät salaisuuden, pääsevät sisään",

kirjoitin päiväkirjaani unenpöpperössä välttävällä ranskallani ja piirsin kuvan muistini tueksi Aatelisen vielä tuhistessa vieressäni. Olipas se pönttö uni, jonka tuo banaali teepussiaforismi sopivasti sinetöi.

Aatelinen heräsi ja nauraen annoin hänelle kirjoitukseni korjattavaksi. En tiedä mikä nolotti minua eniten: kielioppivirheeni, silmät puoliummessa luonnostelemani piirros vaiko se tosiasia, että olin ylipäätään nähnyt unen.

Hänen vaikuttuneisuutensa kuitenkin sai minut unohtamaan nolouteni, ja olin lopulta aika ylpeä siitä, että olin kuukaudessa edennyt lähes täydestä kielitaidottomuudesta kirjoittamaan välttävää ranskaa.

Sinä iltana Puutarhurin taloon paettuamme etsimme lautaa ja aloitimme yhdessä linnunpöntön rakentamisen.

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 33: Puutarhurin talo

18.4.2020

 Vanhan linnan pihapiirissä seisoo kaksi yhtä vanhaa ulkorakennusta. Linnan takana oleva, se, jonka traktorikatoksessa olen maalannut ovia, on ollut alunperin eläinsuoja, joka oli majoittanut vuosisatojen varrella niin lehmiä, sikoja, kanoja kuin koiria, kaneja ja hevosiakin. Linnan vieressä olevaa kivitaloa taasen olivat asuttaneet linnan puutarhurit sukupolvesta toiseen. 

Viimeisimmät talon asukkaat olivat aina kaksikymmentäluvulta Linnanherran isoisää ja sittemmin isää palvellut puutarhuri vaimoineen ja lapsineen. Mies oli kuollut talossa työstään eläköityneenä ja muiden bretagnelaistyöläisten tapaan alkoholisoituneena yhdeksänkymmentäluvun puolessavälissä, ja jäänyt siten linnan viimeiseksi linnan porttien sisäpuolella asuvaksi puutarhuriksi perinteen kuoltua hänen mukanaan. 

Puutarhurilta oli jäänyt keppinsä ja piippunsa lisäksi vanha, puolisokea koira, joka oli elänyt suurimman osan elämästään ketjussa talon yhteydessä olevassa autotallissa. Puutarhurin kuoltua Linnanherra oli vapauttanut koiran kahleistaan ja valjastanut Puutarhurin talon työtilansa lisäksi "salakapakaksi", jonne ihmiset kerääntyivät muutamien vuosien ajan juopottelemaan. Sittemmin koira oli kuollut ja talo autotalleineen oli toiminut lähinnä varastona - joskin yläkerran huonetta oli Linnanherran kollega, Sarjakuvataiteilija, pitänyt työtilanaan muutaman vuoden, ja niiltä ajoilta ullakkohuoneessa oli edelleen työpöytä, pieniä maalipurkkeja sekä yhden hengen sänky.

Jouduttuamme Aatelisen kanssa jättämään meitä kuukauden turvapaikkana palvelleen linnan keittiön olimme päättäneet siivota Puutarhurin talon ullakkohuoneen käyttöömme, joka oli lämmin auringon hohkatessa koko päivän mustaan liuskekivikattoon ja helottaessa kattoikkunoista sisään. 

Lämmön vuoksi me olimme lockdownin ensimmäiset neljä viikkoa keittiössä istuneetkin. Kivilinna osaa olla yllättävän kylmä, ja tulisijoista koko talossa oli toiminnassa enää vain kaksi, joista toinen oli arkiolohuoneessa, Linnanherran valtakunnassa, jossa hän istui aina aamuyöhön teepannunsa ja sätkärasiansa kanssa. Meidän kamarimme oli paitsi kylmä, myös pimeä. Siellä, kuten muissakaan kamareissa, ei ollut kattovaloa. Huoneita ei oltu uudistettu edes sähkön osalta sata vuotta sitten asennettuja pistorasioita lukuunottamatta, joita meidän kamarissamme oli kaksi: toinen yöpöydän lampulle ja toinen puhelimen tai tietokoneen laturille. Aamuyöstä kamariimme vetäydyttyämme sujahdimme aina heti lämpimän täkin alle ja saatoimme vain selailla vanhoja sukukirjoja tai kirjeitä yölampun valossa.

Siis siitäkin huolimatta, että linnassa oli useissa kerroksissa valtava määrä huoneita, meille ei ollut paikkaa jossa viettää aikaa ja suorittaa erilaisia diy-projekteja Karanteenikiva-listaltamme.

 Aatelinen oli jo siivonnut Puutarhurin talon alakertaa ja tehnyt varaston inventaariota linnan myynti mielessä, ja nyt me olimme viettäneet kaksi myöhäisiltaa siivotessamme sen yläkertaa ja nauttineet sitten eilisillan lopputuloksesta maaten sylikkäin sillä yhden hengen sängyllä savukkeita poltellen.

Puutarhurin talo oli valmis projekteillemme!

Puutarhurin talo joskus yhdeksänkymmentäluvulla. Talon edustalla edesmenneen puutarhurin koira ja taustalla vanha eläinsuoja.

Linnanherran vapauttama koira.

Linnanherra itse 90-luvun puolivälissä työskentelemässä Puutarhurin talossa.
Kolme viimeistä kuvaa perheen arkistosta.

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 31: Ilmanpuhdistusta

16.4.2020

 Olin edellisen päivän vältellyt kaikkia ja viettänyt sen itkeskellen maalipurkkiini linnan takapihan katoksessa, jossa maalasin ovia. Tunsin itseni valtavan ulkopuoliseksi. En ollut lainkaan kärryillä siinä mitä linnassa tapahtuu: olin ulkona kaikista keskusteluista, enkä voinut ymmärtää miksi ilmapiiri oli yhtäkkiä kiristynyt. Olin pettynyt siihen ettei keskustelu ollut avointa, ja myös vihainen Aateliselle siitä että hän piti minua pimennossa.

Tänään kuitenkin Tyttöystävä yllätyksekseni ehdotti, että lähtisin työpäiväni jälkeen hänen mukaansa tapaamaan Hippinaista rajoituksista huolimatta, koska emme olleet nähneet kahteen viikkoon hänen vierailunsa jälkeen. Hyvä, autossa olisi tilaisuus puhdistaa ilmaa.

Farmille päästyämme paljasjalkainen Hippinainen oli meitä vastassa shampanjalasien kanssa ja poksautti pullon auki. Shampanjapullon tyhjentyessä vaihdoimme kuulumiset ulkorakennuksen aurinkoisilla raunioilla pääskysten pyrähdellessä päimme yli. Tuntui hyvältä nähdä vanha tuttu farmi pitkästä aikaa, ja etenkin joku, joka voisi edes vähän ymmärtää mitä kävin läpi asuessani toista kuukautta tämän ranskalaisperheen kotona, jossa kukaan ei Aatelista lukuunottamatta puhu minulle. Sain tunnustettua tuntevani itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi kielitaidottomuuteni takia ja sain kaipaamaani ymmärrystä. Hippinainen, joka oli kuitenkin opiskellut yliopistossa ranskaa ennen maahan muuttamistaan, oli kokenut saman ulkopuolisuuden tunteen. Mutta kyllä se kuulemma siitä. Neljän vuoden kuluttua tuntisin oloni jo helpommaksi, hän lupasi. Neljän vuoden!

Tunsin sydämeni hiukan kevyemmäksi kun lähdimme ajamaan takaisin linnaan, vaikka puhumattomuus linnassa vaivasikin mieltäni. Autossa saimme kuitenkin, todennäköisesti kuplivan vuoksi, keskusteluyhteyden Tyttöystävän kanssa, ja linnan pihaan ajaessamme jäimme ulos jatkamaan keskustelua. 

Pyytelin anteeksi aiheuttamaamme öistä häiriötä vielä anteeksi pyytelemästä päästyänikin ja vannoin etten ollut tiennyt elämisemme äänien kuuluvan yläkertaan. Minua hävetti. Jostakin syystä kuvittelin kivilinnan olevan yhtä eristetty niin sisä- kuin ulkoseinistään... Pyytelin myös että jatkossa minulle kerrottaisiin suoraan, mikäli aiheuttaisin minkäänlaista vaivaa: halusin meidän viiden linnan seinien sisään jääneen yhteiselon sujuvan mahdollisimman mutkattomasti. Hän tuntui olevan samaa mieltä. Toivoin myös tutustuvani kanssaeläjiini paremmin, joten ehdotin jotakin yhteistä tekemistä sille illalle.

Tänäkin iltana Veli ja Tyttöystävä kiipesivät aikaisin yläkertaan, mutta olin iloinen että olimme saaneet puhdistettua ilmaa. Tai niin minä ainakin luulin.

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 29: Kärähdys

14.4.2020

 Toinen karanteenikuukausi alkoi! Linnanherra oli jo useaan otteeseen huomauttanut minun viettävän liikaa aikaa kylpyhuoneessa remontin parissa, ja kehottanut minua nauttimaan elämästä vaikka olinkin "vankina linnassa". Rohkenin siis pitää vapaata sen verran, että kävisin supermarketissa Aatelisen kanssa, joka oli jo useana viikkona hoitanut koko viikon ruoka- ja juomaostokset viidelle hengelle yksin.

Autossa ei edelleenkään ollut luvallista matkustaa kuskin lisäksi muita, mutta otimme riskin. Täytimme sanomalehdestä leikattuihin lupalappuihin kotoa poistumissyyksi välttämättömien asioiden hoitaminen, ja niissä rajoitteisen henkilön avustaminen. Minähän olin kuitenkin ranskaa taitamaton ulkomaalainen!

Ajoimme ensin aution lähikylän tupakkakauppaan, johon oli kuulemamme mukaan tullut uusi satsi tupakkaa. Katu oli autio, mutta tupakkakioskin ovella oli jono. Saatuamme koko linnan väen tupakkaostokset tehtyä haimme vastapäisestä leipomosta viikon leivät sekä leivonnaiset. Minnekään ei rajoitusten mukaan olisi saanut mennä kuin yksi taloudesta kerrallaan, joten supermarkettiin mennessämme odottelin autossa savukkeen verran ennen kuin seurasin perästä markettiin, jonka ovella partioivat vartijat käsidesipöntön kanssa.

Kun viimein palasimme linnaan olimme tuhlanneet reissuun viisi tuntia, osittain ihan vain siksi koska voimme. (Minulla oli aavistus, että Aatelinen oli ajanut reilusti alinopeutta voidaksemme nauttia jokaisesta sekunnista kaksin rautaportin ulkopuolella.) Palatessamme kello oli jo sen verran paljon ettei minun ollut järkeä avata maalipurkkeja, joten levitimme viltin linnan pihan syrjäiseen kolkkaan, riisuimme vaatteet ja annoimme ihomme nauttia vielä paistavasta auringosta.

Päivän vire oli kovin venynyt, ja niin venyi myös illallinen: se syötiin entistäkin myöhemmin linnan muun väen odotettua tunnin kärsimättömänä pöydässä hiiltynyttä rauskua, jota Aatelinen oli grillannut pihalla. Syömisen jälkeen väki painui nopeasti omiin oloihinsa ja me jäimme Aatelisen kanssa taas turvapaikkaamme keittiön tulisijan lämpöön pitämään ranskantuntia. Lipitimme (edelleen) viiniä, kuuntelimme musiikkia, kerroimme juttuja ja nauroimme. 

Nauruni lakkasi seinään, kun yläkerrasta paukattiin paikalle, sammutettiin radio ja poistuttiin yhtä kiivaasti jotakin ranskaksi huutaen. Veljen tyttöystävä oli polttanut pinnansa.

Kuulemma Veli ja Tyttöystävä kuulivat keittiön yläpuolella olevaan huoneeseensa kaiken. Kaiken.

Tuijotin järkyttyneenä parin viikon takaisesta hetkestä rypistynyttä keittiön pöytäliinaa.

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 28: Toinen kuukausi pakottaa katsomaan peiliin

13.4.2020

 Nyt se on julkistettu: kuukausi lisää karanteenia! Täyskaranteenin olisi määrä loppua vasta 11.5.2020, jolloin confinement olisi jatkunut yhtäjaksoisesti viisikymmentäviisi päivää. 

Muut eivät olleet lainkaan innoissaan kotiarestin jatkumisesta, ja me yritimme Aatelisen kanssa vaivoin peittää helpottuneisuuttamme siitä, että meille suotiin vielä toinen samanlainen ajanjakso jonka olimme jo käyttäneet. Tämä tulisi muuttamaan paljon!

Sen sijaan että jatkaisimme päivä kerrallaan elämistä, kuin jokainen niistä olisi viimeisemme, meille annettiin neljä viikkoa aikaa tunnustella ja tunnustaa tunteemme itsellemme sekä toisillemme. 

Tavallaan se oli tietynlaisen huolettoman, holtittomankin, hauskuuden loppu, koska emme voineet enää ottaa tätä kevyenä leikkinä ja olla iloisen välinpitämättömiä oikeasta elämästä.  Olimme pakotettuja miettimään mitä halusimme tehdä kuukauden päästä, kun pääsisimme sadun loppuun, linnan portit avautuisivat ja joutuisimme astumaan siihen oikeaan elämään, josta sadut eivät koskaan kerro.

Toiselta kantilta se päästäisi meidät epätietoisesta, päämäärättömästä kellumisesta shampanjakuplissa. Teimme kuin huomaamattamme ryhtiliikkeen: siivosimme huoneemme kunnolla ensimmäistä kertaa sitten karanteenin alun! Tyhjäsimme useamman tuhkakupin ja täytimme tiskikonetta ainakin kuudella viinilasilla. Minä jopa järjestin vaatteeni rinkasta ja nojatuolin selkämykseltä laatikkoon, jonka Aatelinen tyhjäsi minulle. Tässä sitä nyt sitten oltiin!

Jo valmiiksi pieni käyttövaatevarastoni oli tosin kaventunut entisestään, kun osa vaatteistani oli alkanut kiristää ikävästi. Päivittäiset jälkiruokakakut sekä yölliset suklaalevyt ja jäätelöpurkit alkoivat näkyä katsellessani alastonta itseäni huoneemme antiikkisen vaatekaapin jättipeilistä. Jos en halunnut ostaa uusia vaatteita, minun oli päästävä sokerikoukusta, johon olin itseni taas kymmenen vuoden jälkeen saattanut.

Ja jos olimme ensimmäisen kuukauden juhlineet vallattomasti, niin nyt oli aika rauhoittua hieman - kumpikaan meistä ei jaksaisi enää toista kuukautta viinipullojen tyhjäämistä, eikä minua edelleenkin vaivaava yskäni tai Aatelisen keuhkokipu parantuisi näitä lukemattomia savukkeita polttaessamme. 

(Todellakin, siinä vaiheessa kun kumpikin luulee toisen olevan sokerilla elävä, ketjussa polttava alkoholisti, tietää että on eletty kuin viimeistä päivää.)

Sopivasti ranskan vihko, rakas päiväkirjamme, alkoi olla muutamia sivuja vaille täysi. Päiväkirja, joka oli alkanut ironisella "Je n'en peux plus de toi !!! Où est l'alcool ?!".

Oli aika hankkia uusi ja täyttää se uusilla, ihan oikeilla asioilla. 

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 27: Aika katoaa

12.4.2020

 Olimme ihmetelleet jo usein sitä, mitä ajalle tapahtuu meidän ollessamme kahden. Se katoaa, tai meidän käsityksemme ajan kulusta jää meidän haihtuessamme johonkin toiseen ulottuvuuteen, jossa aika on pysähtynyt meitä varten. Saatamme maata lähekkäin toisiamme katsellen tai vain toistemme hengitystä kuunnellen ja havahtua siihen, että olemme tehneet sitä minuuttien sijaan tuntikausia. 

Emme me aina hiljaa olleet, me myös puhuimme paljon, ihan kaikesta. Ajatuksia syntyi lisää nopeammin kuin mitä saimme niitä purettua. Mikään aika ei tuntunut riittävän meille. Ei, vaikka olimme viettäneet viimeisen kuukauden joka ikisen päivän joka ikisen mahdollisen hetken yhdessä.

Aloimme pelätä ajan loppumista. Karanteenin loppumista. Vaikka lockdownia oli huhuttu jatkettavan ainakin parilla viikolla, niin emme voineet tietää mitään ennen huomista, jolloin presidentti pitäisi puheensa. Aikamme oli joka tapauksessa hupenemassa, ei meidän linnasatumme voisi kestää ikuisuuksiin. Tulimme molemmat hieman levottomiksi.

Vastoin tapojamme kapusimme jo ennen aamukahta keittiöstä huoneeseemme. Tarkoituksenamme oli katsoa leffa sipsiä ja jäätelöä sängyssä syöden - ei huoneessa oikein muitakaan istumapaikkoja ollut. Olimme kuitenkin molemmat vaitonaisia, minäkin, joka yleensä pidin keskustelua yllä. Tunsin huoneessa painavan alakulon.

"Mikä hätänä?"

Liian pitkän hiljaisuuden jälkeen hän sai sanotuksi olevansa surullinen karanteenin loppumisesta, palaamisesta kaikuvaan asuntoonsa ja sisällöttömään elämäänsä. "Älä nyt ymmärrä väärin", hän painotti, "mutta oltuamme kuukauden samassa huoneessa minun on vaikea kuvitella olevani yhtäkkiä ilman sinua." 

Vannoin kiivaasti etten ymmärrä väärin yhtään mitään, ja sen sijaan, että olisin ehdottanut mitään liian uskaliasta, ehdotin että hän tulisi kesällä käymään mökilläni Suomessa. Sisälläni kävin kamppailua. Miksen voi kertoa hänelle etten minäkään halua tämän loppuvan? Mutta en minä halunnut myöntää sitä edes itselleni. Olin hukassa identiteettini kanssa. Ei tämän pitänyt olla mitään vakavaa, vain samaan huoneeseen juuttuneiden, toisiaan ymmärtävien ystävien välinen romanssi. Ajatuksissamme elimme maailmanloppua ja haimme lohtua toisistamme. Todellisuudessa en halunnut enää vakavaa suhdetta miehen kanssa. Mutta miksi minä, joka en halunnut muiden lokeroivan minua, rakensin nyt laatikoita?

Olisin halunnut antautua, mutten tehnyt sitä. Sen sijaan itkin salaa hänen kainaloonsa.

Meidän eka selfie, meidän ulottuvuudestamme.

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 26: La Vie en rose

11.4.2020

 Kuukauden karanteeni alkoi loppua kesken, mutta seuraavasta huhuttiin jo. Ja Karanteenikiva-listamme sen kuin kasvoi! Olimme huikentelevaisesti jatkaneet sitä esimerkiksi Muumilaakson tarinoiden dubbaamisella, toistemme muotokuvien maalaamisella sekä Dirty Dancing -elokuvan kuuluisan tanssikohtauksen loppuhuipennuksen opettelulla. Mutta vaikka karanteenia jatkettaisiin kokonaisella kuukaudella, meillä ei olisi aikaa tehdä listalta lähellekään kaikkea. Siispä meidän piti olla järjestelmällisiä ja tehdä viikkosuunnitelma:

                                                                       

Seuraavan viikon aikana tavoitteenamme oli ottaa alasti aurinkoa, rakentaa linnunpönttö, nukkua ulkona, lennättää viimein sitä leijaa, jonka olimme rakentaneet jo pari viikkoa sitten, sekä kiivetä linnan torniin viettämään romanttista yötä, kun oli viimein luvattu myrskyä.

Tämän päivän suunnitelmiin ei toki kuulunut suunnitelmien teon lisäksi muuta kuin päivittäinen ranskantuntimme, jonka aikana opiskelimme viiniä lipittäen verbien aikamuotoja sekä käänsimme Edith Piafin klassikon La Vie en rose. Jälkimmäisestä innostuneena kaivoin esiin matkan varrelta Provencesta Bretagneen ostamani ukulelen ja päätin opetella kappaleen, jota olin aiemmin vain laulanut mukana ranskalta kuulostavilla sanoilla.

Olisinpa tuolloin tiennyt, miten hyvin ääni linnassa kulkee huoneesta toiseen, ja nähnyt mitä tietämättömyydestäni seuraisi.

Mutta kun minä näin kaiken vaaleanpunaisten lasien läpi.

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 25: Aika puhua tunteista?

10.4.2020

 Eilinen oli mennyt työni ja kokkausvuoroni ohella varmistaessa että Aatelisella on kaikki hyvin hänen loukattuaan päänsä ja suostumatta menemään lääkäriin. Hyvin hän vaikutti tällistä toipuvan, vaikka huolestuinkin hieman kun hän ilmoitti haluavansa katsoa Kaunotar ja Hirviö -animaation jatko-osan.

Työpäiväni (joka piti sisällään ovien hiomista nurmikolla paljain jaloin ja säärin) päätteeksi istuimme jälleen talon edustalle aurinkovarjon alle ja päätimme, että oli aika puhua tunteista. Ranskaksi tietenkin, koska emme olleet opiskelleet tunnesanastoa vielä, ja englanniksi emme tietenkään uskaltaneet. 

Onnellinen - onneton, iloinen - surullinen. Apaattinen, vihainen, masentunut, epätoivoinen, katkera, ärsyyntynyt, pelokas... "Koko sivulla on vain neljä positiivista tunnetta", virnistin. Uskalias, hän lisäsi ja käänsi sivua, joka oli painostavan valkoinen. Tuijotimme sitä hetken, odotin, Aatelinen rykäisi ja kirjoitti "amoreux", rakastunut.

Sitten avasimme toiset olutpullot ja teeskentelimme ettei se sana kuulunut varastoomme.

Koska iltakin oli meidän laillamme helteinen, päätimme illastaa ulkona. Aatelinen oli kokannut cocottea ja Veli oli tehnyt mansikkapiiraan. Katoimme pöydän talon edustalle ja Aatelinen kantoi olohuoneesta jatkojohtoon kiinnitetyn jalkalampun.

Nautin ulkona syömisestä, ja Aatelinen silitteli jalkaani, muiden läsnäollessa.

Linnanherra polttelemassa jalkalampun valossa

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 23: Tuberkuloosityttö

8.4.2020

 Hiippailimme kesken päivää linnan ylimpään kerrokseen. Avasimme oven keskihuoneeseen, joka oli ollut aiemmin Linnanherran entinen ateljee, ja joka ei muiden kerroksen huoneiden tavoin ollutkaan tyhjätty. Huone oli suhteellisen pieni: siinä oli vain pieni työpöytä, kevyt kirjahylly, takka, jonka yläpuolella roikkui suuri valokuva vakavailmeisestä tytöstä, sekä yhden hengen sänky, jolle Aatelinen heitti minut nauraen ja alkoi sitten kiskoa suojahaalaria yltäni.

En saanut irrotettua katsettani vakavasta tytöstä vielä maattuamme hengästyneinä vierekkäin. En ollut nähnyt seinillä vanhoja valokuvia tätä lukuunottamatta, ja tämä oli selvästi tärkeä, koska se oli kehystetty tauluksi. "Tiedätkö kuka hän on?"

 

Aatelinen ei tiennyt hänen nimeään, mutta tiesi kertoa hänen kuolleen 1800-luvulla tuberkuloosiin tytön ollessa vain neljätoistavuotias, mikä oli järkyttänyt syvästi koko sukua. Kuva on tiettävästi viimeinen hänestä koskaan otettu, ja se oli suurennettu tuolloin isolla rahalla ja aseteltu huolellisesti kultakoristeisiin kehyksiin. Miksi hän oli juuri tässä huoneessa - sitä hän ei osannut sanoa. Ehkä tämä oli ollut hänen huoneensa.

Katselikohan hän meitä noin totisena, koska oli kuollut ennen kuin oli itse ehtinyt aloittaa sukupuolielämää, nauroimme.

Petasimme sängyn entiselleen ja päätimme lähteä alakertaan ennen kuin kukaan huomaisi meidän olleen ylimmässä kerroksessa. Aioin palata myöhemmin tutkimaan tyttöä, joka kummitteli mieltäni.

Heti huoneesta portaille päästyämme Aatelinen alkoi huutaa ja pidellä päätään. Se vuosi verta hänen kasvoilleen. Hän oli lyönyt päänsä portaiden yläpäässä seisovaan metalliseen piirustuspöytään, joka oli jostain syystä kasattu siihen, terävä metallikulma ulospäin osoittaen.

Laskeuduimme portaat ja istutin hänet ulos talon edustalle. Yritin tyrehdyttää verenvuotoa ja tutkia sitten haavaa. Se oli muutaman sentin pituinen ja vaikutti sen verran syvältä että se vaatisi todennäköisesti tikkejä. Muut kerääntyivät ympärillemme ihmettelemään mitä oli tapahtunut. "Mitä ihmettä te siellä teitte?" joku kysyi.

Tuberkuloosityttö tiesi, eikä tainnut pitää näkemästään.

"Tuberkuloosityttö", 1881

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 22: Morfiinipäinen Kaunotar ja huolehtivainen Hirviö

7.4.2020

 Rannekipuni alkoi pahentua. Työpäivän päätyttyä hermosärky oli jo sen verran suuri, että aloin kysellä särkylääkkeiden perään. Kenelläkään Aatelista lukuunottamatta ei niitä ollut, ja Aatelisen särkylääkkeet olivat joitakin vahvoja kapseleita, joita hänelle oli määrätty hänen hajotettuaan puolet kädestään edellisenä kesänä. Kipuni oli kuitenkin sen verran kova, että nappasin kapselin suuhuni.

Illallisen jälkeen olimme sopineet pelaavamme Monopolyn ranskalaista versiota Aatelisen, Veljen ja Tyttöystävän kanssa. Monopoly oli eräs lapsuuteni suosikkipeleistä, joten epätavallisesta uneliaisuudestani  huolimatta halusin kuitenkin osallistua.

Emme olleet päässeet edes kunnolla alkuun kun pelaaminen alkoi olla hyvin hankalaa. En osannut tehdä edes yksinkertaisia laskutoimituksia, pääni oli hyvin tahmea ja puheen tuottaminen hidasta. Ihmettelin itseäni hetken, kunnes tajusimme: nappaamassani särkylääkkeessä oli opioideja. Olin nauttinut pillerin lisäksi työnjälkeisbisseni, pari lasia viiniä illallisella ja nyt kädessäni oli gin tonic. Laskin lasini pöydälle ja kerroin haluavani lepäämään kehottaen muita jatkamaan, mutta kaikki päättivät lopettaa ja Aatelinen lähti kanssani yläkertaan varmistaakseen että tokenisin tahattomasta sekakäytöstä.

Koska olin kaikin tavoin poissa pelistä tämän illan, päätimme katsoa peiton alla Kaunotar ja Hirviö -klassikon, ranskaksi tietenkin, ja minä saisin sitten nukahtaa kun siltä tuntuu. Enhän minä tietenkään voinut nukahtaa lapsuuden lempielokuvani parissa, La Belle et la Bête oli vieläkin ihanampi ranskalaisena versiona (onhan satu alunperin ranskalaisen Madame de Villeneuven julkaisema). On puhtaasti elokuvan ansiota, että ikinä keksin haluta muuttaa Ranskaan maaseudulle pittoreskiin pikkukylään, jossa voin huikkailla mukulakivikadulla kävellessäni leipurille "Bonjour!" ja lukea kirjoja suihkulähteellä. Vielä en ollut siinä vaiheessa, vaan lockdownissa linnassa...

Screenshot Disneyn Kaunotar ja Hirviö -animaatiosta

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 21: Pullat ja pullot

6.4.2020

 Pääsin viimein vessaan saakka! Kylpyhuoneen suihkutila ja sisäänkäynti ovat ovia vaille valmiita, ja Linnanherra antoi viimein pitkällisen maanittelun tuloksena luvan repiä vessasta lasikuitutapetit pois muun muassa linnan alkuperäiseltä, vuosisatoja vanhalta kiviseinältä. Jossakin vaiheessa päivää kuitenkin kaduin päättäväisyyttäni, sillä tapetti oli juuri niin ikävä poistaa kuin mitä olin halunnut unohtaakin. Edelliskesänä mökkini lattioiden repimisestä seurannut pitkittynyt rannekipu, joka johti lopulta molempien ranteiden rannekanavaoireyhtymään, ja joka viimein kuukausien käsien lepuuttamisen jälkeen oli parantunut, alkoi vaivata taas.

Lopetin varmuuden vuoksi työpäiväni lyhyeen, jotta käteni kestäisivät remontin loppuun saakka, ja suuntasin olohuoneeseen, jossa Aatelinen katsoi telkkaria. Siellä joku teki pullaa. Toki se erosi hieman suomalaisesta pullasta, mutta idea oli sama: maitoon tehty vehnäjauhopohjainen, hiivalla kohotettu makea leivonnainen. Täällä nimeltään brioche. Ranskassa brioche tunnetaan ennen kaikkea makeana leivonnaisena, ja vaikka se voidaan tehdä myös sokerittomana leipänä, sillä ei ole mitään tekemistä meille tutun hampurilaissämpylän kanssa, jota briossinakin markkinoidaan.

Halusin oppia tämän ranskalaisen version pullasta. Jokaisella alueella on kuulemma vielä oma versionsa leivonnaisesta, mutta koska televisiossa leivottiin paraikaa Vendée-departementin briochea, kirjoitimme ylös tämän reseptin. Se menee näin:

La Brioche Vendéenne

1 kg vehnäjauhoja

230 g sokeria

150 g voita

50 g hiivaa

3 kpl munia

2,5 dl maitoa

3 rkl crème fraîchea*

2 rkl likööriä

2 rkl appelsiininkukkavettä 

1 tl suolaa

1 kpl vaniljatankoa

1 kpl munankeltuaista

Keitä halkaistua vaniljatankoa maidossa miedolla lämmöllä. Sekoita keskenään jauhot, suola, kananmunat, sokeri ja voi. Lisää joukkoon kuuma maito pikkuhiljaa. Sekoita hiiva viimeiseen puoleen desiin maitoa ja lisää niiden joukkoon likööri sekä appelsiininkukkavesi. Vaivaa kaikki keskenään taikinaksi. Anna taikinan levätä kuusi tuntia lämpimässä paikassa. Jauhota pelti ja jaa taikina sille kolmeen osaan. Muotoile ne tangoiksi ja letitä perinteisen pullapitkon tapaan. Anna kohota tunti. Voitele brioche munankeltuaisella ja paista sitten 180 asteessa 45 minuuttia.

Brioche vs. pulla
*crème fraîche unohtui tästä brioche-reseptistä

Valitettavasti emme löytäneet aineksia pullaan, mutta niitä etsiessämme löysimme, koska emme voineet olla niihin törmäämättäkään, kolmen viikon aikana kertyneet pullot, joita olimme kasanneet kodinhoitohuoneeseen. Koska meillä oli aikaa, päätimme viedä ne lasinkeräykseen. Täytimme Linnanherran lava-auton ja näin saimme tekosyyn lähteä linnan porttien ulkopuolelle. 

Vapaus maistui ihanalta! Olin näinä kolmena viikkona astunut linnan porttien ulkopuolelle vain muutamia kertoja tupakkakioskille, leipomoon tai ruokakauppaan sekä kerran öiselle salakävelylle Aatelisen kanssa, jolloin olimme auton valot nähdessämme heittäytyneet ojanpenkkaan poliisia pelätessämme.

Avasimme auton ikkunat, luukutimme Doorsia ja unelmoimme ajamisesta maan ääreen.

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 20: Aarteen ja eroavaisuuksien etsintää

5.4.2020

 Vuoden lämpimin päivä! Avattuamme ikkunaluukut aurinko suorastaan syöksähti huoneeseen kahdenkymmenkahden celsiusasteen voimalla. Täydellinen sunnuntai.

Leijan rakentamisen, neulomisen ja puunveiston jälkeen aarteenetsintä oli aivan luonnollinen jatkumo. Linnassa oli, tietysti, metallinpaljastin. Sen avulla Linnanherran pojat olivat löytäneet linnan pihamaalta muun muassa sata vuotta vanha vyönsoljen, 1800-luvun työkaluja, sotien aikaisia kolikoita sekä granaatin, joka oli luultavasti ajalta jolloin natsit majailivat linnassa. Mutta sitä huhuttua aarretta ei kukaan ollut tiettävästi vielä löytänyt. Ei edes se mies, joka oli kymmenisen vuotta aiemmin tullut metallinpaljastimensa kanssa sitä etsimään linnan pihamaalta paljastuneista antiikin Rooman aikaisista raunioista, ja kuulemma kaivanut sieltä sitten vain pussillisen kolikoita, jotka oli luovuttanut Linnanherralle.

Minä olin pienenä suorastaan ahminut Viisikoita ja Neiti Etsiviä, joissa etsitään linnan aarretta - Aatelinen ja Veli olivat tehneet sitä ihan oikeasti! Nyt sisäinen Paulini/Paulani kulki innoissaan lapio kourassa viikunapuiden välissä ja kuunteli piippauksia.

Ensimmäinen lupaava "piip-piip". Alamme kaivaa. Kolikko! En voinut uskoa miten helposti se kävi. Valitettavasti se oli vuodelta 1964 eikä 1864, mutta minulle aarre kuitenkin. 

Ja parin tunnin kaivamisen jälkeen ainoaksi se jäikin. Emme lähteneet tänään linnan ilmeisesti jo moneen kertaan tutkittua seinänviertä kauemmaksi, joten kolikon lisäksi saaliiksemme jäi ainoastaan arvotonta rautaromua. Löytäisimme isomman aarteen vielä myöhemmin.

Aatelinen väittää ensimmäiset kaksi viikkoa meidän pistäneen merkille vain samankaltaisuutemme, ja nyt hänestä oli aika etsiä ne eroavaisuudet. Hän aikoi kirjoittaa niistä ihan listan. (Asialla ei varmasti ollut mitään tekemistä hänen yöllisen heittonsa kanssa voida mennä naimisiin ja ostaa se unelmien talo kanssani, koska tulemme introverteiksi niin hyvin toimeen jo kolmatta viikkoa samassa huoneessa, jonka jälkeen olimme sitten nauraneet, että viinin ansiota kaikki.) Minä puolestani väitin ettemme me olleet sokeita eroavaisuuksillemme, merkittäviä sellaisia ei vain ollut.

Listan oltua valmis repesin aivan liian äänekkääseen nauruun: "inhoaa sinihomejuustoa - rakastaa sinihomejuustoa, kuorsaa - ei kuorsaa (keuhkoni eivät olleet edelleenkään palautuneet siitä viikkojen takaisesta flunssastani, jonka epäilen olleen koronaa), voittaa aina - häviää aina".

Ja niin hän hävisi sitten tämänkin pelin.

Minun mielestäni kyllä hän on Mulder ja minä Scully.

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 19: Toiveita ja tähdenlentoja

4.4.2020

 Mikä ihana päivä! Istuimme auringossa päivän lehteä lukien. Tai no, minä istuin ison päivävarjon suojassa. Olin ehtinyt jo toissaviikolla polttaa maidonvalkean ihoni aamupäiväkahvin aikana, ja nyt se oli nyt punertavia pisamia, taches de rousseur, kirjaimellisesti 'punapään tahroja'. Ranskalaiset eivät tuntuneet arvostavan niitä kovin korkealle. 

Luettuamme päivän uutiset - horoskooppeja unohtamatta - raahasin ensimmäisen kylppärin kolmesta ovesta varastosta ulos ja laskin sen telineille linnan pihamalle. Olin onnekas voidessani työskennellä ulkona, paljain jaloin. Hioin ovia kuunnellen korvanapeista guilty pleasures -soittolistaa, jota olimme Aatelisen kanssa rakentaneet viime päivien ajan. Suhteemme oli nimittäin jo siinä pisteessä, että kehtasimme paljastaa synkimmät musiikilliset salaisuutemme elämiemme varrelta, kunhan alla oli vain vähän viiniä. Jopa sen David Hasselhoffin. (Disclaimer: Hoffin kohdalla viiniä oli alla jo paljon enemmän.)

Yöllä taivas oli edelleen selkeä ja meillä olisi mahdollisuus nähdä tähdenlentoja. Minä ja Aatelinen hipsimme viltin kanssa ulos, levitimme sen linnan edustalle olevalle isolle nurmikentälle ja kävimme sille selällemme.

Pimeässä uskalsimme taas puhua toiveistamme. Minun haaveestani asettua talviksi jonnekin tekemään taidetta. Ostaa pieni kivitalo ja istuttaa sen edustalle sitruunapuu. Ja hänen haaveestaan ostaa pieni kivitalo, jossa hän kirjoittaisi kirjoja. 

Sitten vain makasimme vierekkäin tähdenlentoja odottaen.

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 17: Le Chat, La Chatte

2.4.2020

 Linnanherra käveli huoneeseen ja pyöritteli päätään naureskellen. Viimeksi olimme teippailleet muovipussia bambukeppeihin hänen yllättäessään meidät leijanrakennuspuuhistamme, nyt puulastut lentelivät lattialle työstäessäni puupölkkyä, jolle olin antanut nimeksi "La Chatte". Se oli ollut jo valmiiksi naisen muotoinen, mutta veistämisellä siitä tulisi patsas. Aatelinen istui vieressäni keittiön pöydän ääressä vuollen möykkyä, josta tulisi kissa, "Le Chat". Olimme päättäneet suorittaa Karanteenikiva-listalta muitakin asioita, kuin täydet pisteet linnan huoneista (joita meillä tässä vaiheessa oli suoritettuina 4/21), joten tämän illan ohjelmistossa oli siis puunveisto. Tunnuimme molemmat nauttivan siitä suuresti.

Miten vapauttavaa se olikaan, tehdä jotakin luovaa leikkien eikä työtä tehden! Tajusin viimeiset kymmenen vuotta tehneeni kyllä luovia asioita jatkuvasti, mutta vain edistääkseni uraani, rakentaakseni kotiani, tehdäkseni rahaa. Paineen alla. Tietysti nautin suuresti biisien kirjoittamisesta, keikkailusta ja keittiön kaappien entisöimisestä, mutta se oli työtä. Dragin tekeminen taas oli itseilmaisun lisäksi poliittista aktivismia, jota en ottanut kevyesti. Joka tapauksessa kaiken tämän ihanan ja antoisan työn jälkeen luovalle harrastamiselle ei ollut jäänyt enää aikaa. Mutta nyt aikaa olisi! 

Oli jo huhuttu festivaalien peruuntuvan tulevalta kesältä ja pelkäsin suunnitelmieni menevän mönkään. Olin jo luopunut paljosta lähtiessäni Tampereelta, jossa olin pyörittänyt drag-klubia, tehnyt keikkoja ja viritellyt uusia bänditouhuja. Nyt minua kuitenkin piti odottaa kolmen kuukauden täysi festarikiertue edelliskesän tapaan, jolloin onnistuisin säästämään hieman rahaa talven Suomi-pakoa varten. Nyt en tiennyt edes koska lockdown loppuisi ja lähtisin Suomeen, saati odottaisivatko minua siellä työt vaiko eivät. Olin huolissani. Voin kyllä nauttia tästä ajanjaksosta, jolloin elän ihmeellistä unta linnanneitona samalla remonttitöitä tehden, mutta se ei kestäisi loputtomiin.

Aatelinen veisti sormeensa. Teippasin sen, siirsin työkalut syrjään ja aloin opettaa häntä neulomaan. Myöhemmin menisimme katkomaan lasipulloja paloöljyn ja langan avulla, ja unohtaisin oikean elämän.

        

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 16: Välttely päätyi villamatolle

1.4.2020

 Aatelisen lisäksi myös linna avautui kahden viikon jälkeen. Se oli sulkenut porttinsa lockdownin alettua ja Linnaherra oli kieltäytynyt ottamasta vastaan ketään.

Hippinainen oli ollut koko tämän ajan yksin farmillaan, eikä ollut nähnyt edes riskiryhmään kuuluvaa miesystäväänsä, Sarjakuvataiteilijaa, kuin kerran viikossa parin metrin etäisyydeltä viedessään hänelle ruokakassit. Oli hän vastarannankiiskenä kuulemma rikkonut koronarajoituksia sen verran, että oli käynyt ystävänsä kanssa juomassa shampanjat paikallisen supermarketin tyhjällä parkkipaikalla, niin, että molemmat olivat istuneet omissa autoissaan. Sellainen hän oli. 

Kaikkien kävi ystäväämme sääliksi, joten hän sai luvan tulla nauttimaan kahvit linnan edustalle. Olin iloinen nähdessäni tutut kasvot, joissa oli hymyilevä, suomea puhuva suu. Sillä vaikka vietin kaiken vapaa-aikani Aatelisen seurassa, tunsin itseni yksinäiseksi, ulkopuoliseksi, mikäli emme olleet kahden. Nyt voisimme kerrankin kokoontua niin, ettei minun tarvitsisi istua hiljaa kuuntelemassa keskustelua jota en ymmärrä. Hippinainen oli ystävällinen luvatessaan tuoda meille neulepuikot, minä kun olin luvannut opettaa Aatelista kutomaan. Päästyämme tekemisen makuun leijan rakentamisella, kehittelimme aina vain uusia tapoja viettää aikaa yhdessä, ja Karanteenikiva-lista sen kuin kasvoi pituutta. 

Jos olimme varoneet vaikuttamasta liian läheisiltä linnan väen läsnäollessa, niin Hippinaisen saavuttua otimme vielä muutaman sentin lisää etäisyyttä, kuin huomaamattamme. 

Minulle oli valjennut vasta jokin aika Aatelisen tapaamisen jälkeen hänen olevan se tyyppi, josta Hippinainen oli niin useasti puhunut, ja johon hän halusi minut tutustuttaa jo joulukuussa 2019 saapuessani ensimmäistä kertaa Maailmanlaidalle. Monta kertaa kaupungissa käydessämme Hippinainen yritti sopia kahvittelua tai lounasta tämän tyypin kanssa, jonka kanssa tulisimme varmasti hyvin toimeen. Vähän minä kyllä pelkäsin kyseessä olevan paritusyritys, sehän olisi täysin turha, mutta koska kaipasin ystäviä kipeämmin kuin olisin halunnut myöntää, olin valmis tapaamaan hänet. Tekisin sitten selväksi ettei tässä mistään sellaisesta ole kyse. 

Joka kerta Aatelinen kuitenkin perui, mikäli edes vaivautui vastaamaan Hippinaisen lukuisiin viesteihin. Minua alkoi ärsyttää koko tyyppi, enkä lopulta enää edes halunnut tavata häntä. Emme siis lukuisista yrityksistä huolimatta tavanneet tuona talvena, emmekä myöskään palatessani alkukeväästä Maailmanlaidalle - emme ennen noloa kylppäriepisodia kolme kuukautta lähtöni jälkeen, jolloin olin jo ehtinyt unohtaa koko tyypin olemassaolon.

No nyt olimme sitten tavanneet. Ja olimme tulleet toimeen. Meistä oli tullut ystäviä, enemmän kuin ystäviä. Hippinainen oli osannut ennustaa tämän tapahtuvaksi, mitä tämä nyt sitten olikaan. Olimme hämillämme siitä, nolostelimme sitä, emmekä halunneet paljastaa mitään mistä emme itsekään olleet vielä selvillä. Siispä istuimme puolen metrin päässä toisistamme, joimme kahvia vältellen puhumasta toisistamme minä selittäen työnteostani, kuin se olisi ollut päällimmäisenä mielessäni. Aatelinen taas puki masentuneen maskinsa heitellen ilmoille sarkastisia huomautuksia. En tiedä menikö se läpi.

Esi-isien silmäin alla

Illalla vietimme jälleen aikaa Päiväkirjan parissa, jota käytimme ranskan opiskeluuni. Tutkimme karanteenitekemislistaamme ja nauroimme viinipäissämme kirjoitetulle kohdalle "rakastellaan linnan jokaisessa huoneessa". Huoneita oli kaksikymmentäyksi ja meillä olisi ehkä vain vajaa kaksi viikkoa aikaa! Ei tässä mihinkään neulomiseen nyt olisi aikaa hukattavaksi.

Linnanherran suljettua television ja kavuttua kamariinsa me avasimme olohuoneesta salonkiin johtavat pariovet. En ollut käynyt tässä huoneessa sitten shampanjakutsujen. En ollut tohtinut mennä sinne sen ollessa täynnä kaikkea arvokasta ja hienoa. Seinillä riippui mahtavia muotokuvia suvun esi-isistä ja -äideistä ja niitä rytmittivät valtavat kultakehyksiset peilit. Lattia oli peitetty isolla, paksulla antiikkivillamatolla.

Se tuntui pehmeältä selkäni alla, vaikka lukuisat silmäparit katselivat minua tuomitsevasti Aatelisen paljaan olan yli.

"Ja minä kun yritin vältellä sinua viimeiseen asti", hän henkäisi.

    

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 15: Metamorfoosi

31.3.2020

 Maaliskuun viimeinen päivä. Kaksi kokonaista viikkoa olen herännyt tästä huoneesta ja katsellut tästä ikkunasta lisääntyvää vihreyttä, toiset kaksi viikkoa olisi jäljellä. Makasimme sylikkäin juuri saapuneita pääskysiä seuraten. Jos Aatelinen aiemmin oli lähtenyt sängystä kahvinkeittoon ennen minua, niin nyt hän kiskoi minut takaisin sänkyyn yrittäessäni nousta. Moni asia oli muuttunut ja me kumpikin tunsimme sen.

Minä en ollut täällä enää vain palkollisena. Vaikken tiennytkään mitä muut ajattelivat meillä olevan meneillään, he tiesivät meidän jakavan sängyn eivätkä voineet olla huomaavatta meidän olevan kiintyneitä toisiimme, olimmehan viettäneet vapaa-aikani jokaisen sekunnin yhdessä. En tiennyt minkä roolin mukaan minun tulee käyttäytyä. En ollut yksi heistä. En vieläkään uskaltanut mennä luvatta huoneisiin tai syödä jääkaapista mitä löysin, vaikka Linnanherra ei tehnyt eleelläänkään tiettäväksi etten olisi tervetullut, päinvastoin. Kielimuurista huolimatta hän koitti tehdä oloni mahdollisimman helpoksi: piti huolta kahvinsaannistani, kävi välillä kylpyhuoneessa vain huokailemassa ihastuksesta ja lykkäsi käteeni oluen aina lopetettuani työt. Hän oli kuulemma minusta jopa huolissaan: miten kamalaa tämän täytyi olla minulle, jäädä nyt sillä tavalla vangiksi toisten kotiin, vieraaseen maahan!

Illallisemme olivat myöhästyneet entisestään ja alkoivat noudattaa kaavaa, jonka olin jo suunnilleen oppinut. Kävin viimeisenä illallispöytään ja istuin kaksi tuntia hiljaa puheensorinan ympäröimänä. Ensimmäisen viikon olin yrittänyt osallistua keskusteluun englanniksi, ja pyytää silloin tällöin Aatelista kääntämään. Toisella viikolla päätin ryhtyä tarkkailemaan ihmisiä ja yritin seurata keskustelua (siitäkin huolimatta etten ymmärtänyt siitä mitään) seuraamalla ihmisten eleitä, ilmeitä, äänenpainoja. Ehkä tuntemalla näiden ihmisten non-verbaalista viestintää oppisin heidät ja sen miten olla missäkin tilanteessa? Mutta minä väsyin. Viimein luovutin ja päätin keskittyä viinilasiini, jota Aatelinen oli täyttänyt jo kaksi viikkoa.

Viikonloppuisin Veli ja Tyttöystävä saattoivat jäädä illallisen jälkeen tekemään drinkkejä ja pelaamaan kanssamme korttia. Tällainen tekeminen oli meidän tapamme hengailla yhdessä, sillä he eivät juuri puhuneet englantia enkä minä small talkia. Aina he olivat minulle kohteliaita, ja välillä itseäni yli kymmenen vuotta nuorempi Tyttöystävä kyseli englanniksi kuulumisiani, mutten kaikesta huolimatta ollut tutustunut heihin kunnolla.

Aatelinen sen sijaan alkoi antautua. Hän oli ensitapaamisella kertonut olevansa ihmisvihainen introvertti, joka oli mieluiten omissa oloissaan, mutta olin alusta saakka nähnyt hänen nauttivan tilanteesta salaa. Siitä, että olimme "jumissa" samassa huoneessa. Siitä, että hän sai opettaa minulle ranskaa joskus tuntikausia päivässä. Siitäkin, että näin hänen kuorensa alle ja paljastin hänet. Minä olin vuorostani alusta saakka kertonut olevani seikkailija, joka matkustaisin talvet kunnes tietäisin mitä halusin. Ja että kesäksi menisin taas Suomeen, jossa minua odottaisivat festivaalikiertue, drag-keikat ja mökkini remontti. Etten halunnut sitoumuksia, vaan halusin tehdä kaikkea mitä minun milloinkin mieleni teki. Mutta nyt minun teki mieli olla tässä. Hänen kanssaan, vaikken sitä kertonut.

Ja hän silitteli minua nyt päivittäin, mutta vain meidän ollessamme kahden.

Aatelisen piirustelua Päiväkirjaamme (johon laskimme myös eri huoneista suoritettuja pisteitä Karanteenikiva-listaltamme)

Seuraa blogia!