Linnakaranteeni, päivä 31: Ilmanpuhdistusta

16.4.2020

 Olin edellisen päivän vältellyt kaikkia ja viettänyt sen itkeskellen maalipurkkiini linnan takapihan katoksessa, jossa maalasin ovia. Tunsin itseni valtavan ulkopuoliseksi. En ollut lainkaan kärryillä siinä mitä linnassa tapahtuu: olin ulkona kaikista keskusteluista, enkä voinut ymmärtää miksi ilmapiiri oli yhtäkkiä kiristynyt. Olin pettynyt siihen ettei keskustelu ollut avointa, ja myös vihainen Aateliselle siitä että hän piti minua pimennossa.

Tänään kuitenkin Tyttöystävä yllätyksekseni ehdotti, että lähtisin työpäiväni jälkeen hänen mukaansa tapaamaan Hippinaista rajoituksista huolimatta, koska emme olleet nähneet kahteen viikkoon hänen vierailunsa jälkeen. Hyvä, autossa olisi tilaisuus puhdistaa ilmaa.

Farmille päästyämme paljasjalkainen Hippinainen oli meitä vastassa shampanjalasien kanssa ja poksautti pullon auki. Shampanjapullon tyhjentyessä vaihdoimme kuulumiset ulkorakennuksen aurinkoisilla raunioilla pääskysten pyrähdellessä päimme yli. Tuntui hyvältä nähdä vanha tuttu farmi pitkästä aikaa, ja etenkin joku, joka voisi edes vähän ymmärtää mitä kävin läpi asuessani toista kuukautta tämän ranskalaisperheen kotona, jossa kukaan ei Aatelista lukuunottamatta puhu minulle. Sain tunnustettua tuntevani itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi kielitaidottomuuteni takia ja sain kaipaamaani ymmärrystä. Hippinainen, joka oli kuitenkin opiskellut yliopistossa ranskaa ennen maahan muuttamistaan, oli kokenut saman ulkopuolisuuden tunteen. Mutta kyllä se kuulemma siitä. Neljän vuoden kuluttua tuntisin oloni jo helpommaksi, hän lupasi. Neljän vuoden!

Tunsin sydämeni hiukan kevyemmäksi kun lähdimme ajamaan takaisin linnaan, vaikka puhumattomuus linnassa vaivasikin mieltäni. Autossa saimme kuitenkin, todennäköisesti kuplivan vuoksi, keskusteluyhteyden Tyttöystävän kanssa, ja linnan pihaan ajaessamme jäimme ulos jatkamaan keskustelua. 

Pyytelin anteeksi aiheuttamaamme öistä häiriötä vielä anteeksi pyytelemästä päästyänikin ja vannoin etten ollut tiennyt elämisemme äänien kuuluvan yläkertaan. Minua hävetti. Jostakin syystä kuvittelin kivilinnan olevan yhtä eristetty niin sisä- kuin ulkoseinistään... Pyytelin myös että jatkossa minulle kerrottaisiin suoraan, mikäli aiheuttaisin minkäänlaista vaivaa: halusin meidän viiden linnan seinien sisään jääneen yhteiselon sujuvan mahdollisimman mutkattomasti. Hän tuntui olevan samaa mieltä. Toivoin myös tutustuvani kanssaeläjiini paremmin, joten ehdotin jotakin yhteistä tekemistä sille illalle.

Tänäkin iltana Veli ja Tyttöystävä kiipesivät aikaisin yläkertaan, mutta olin iloinen että olimme saaneet puhdistettua ilmaa. Tai niin minä ainakin luulin.

Seuraa blogia!

Linnakaranteeni, päivä 29: Kärähdys

14.4.2020

 Toinen karanteenikuukausi alkoi! Linnanherra oli jo useaan otteeseen huomauttanut minun viettävän liikaa aikaa kylpyhuoneessa remontin parissa, ja kehottanut minua nauttimaan elämästä vaikka olinkin "vankina linnassa". Rohkenin siis pitää vapaata sen verran, että kävisin supermarketissa Aatelisen kanssa, joka oli jo useana viikkona hoitanut koko viikon ruoka- ja juomaostokset viidelle hengelle yksin.

Autossa ei edelleenkään ollut luvallista matkustaa kuskin lisäksi muita, mutta otimme riskin. Täytimme sanomalehdestä leikattuihin lupalappuihin kotoa poistumissyyksi välttämättömien asioiden hoitaminen, ja niissä rajoitteisen henkilön avustaminen. Minähän olin kuitenkin ranskaa taitamaton ulkomaalainen!

Ajoimme ensin aution lähikylän tupakkakauppaan, johon oli kuulemamme mukaan tullut uusi satsi tupakkaa. Katu oli autio, mutta tupakkakioskin ovella oli jono. Saatuamme koko linnan väen tupakkaostokset tehtyä haimme vastapäisestä leipomosta viikon leivät sekä leivonnaiset. Minnekään ei rajoitusten mukaan olisi saanut mennä kuin yksi taloudesta kerrallaan, joten supermarkettiin mennessämme odottelin autossa savukkeen verran ennen kuin seurasin perästä markettiin, jonka ovella partioivat vartijat käsidesipöntön kanssa.

Kun viimein palasimme linnaan olimme tuhlanneet reissuun viisi tuntia, osittain ihan vain siksi koska voimme. (Minulla oli aavistus, että Aatelinen oli ajanut reilusti alinopeutta voidaksemme nauttia jokaisesta sekunnista kaksin rautaportin ulkopuolella.) Palatessamme kello oli jo sen verran paljon ettei minun ollut järkeä avata maalipurkkeja, joten levitimme viltin linnan pihan syrjäiseen kolkkaan, riisuimme vaatteet ja annoimme ihomme nauttia vielä paistavasta auringosta.

Päivän vire oli kovin venynyt, ja niin venyi myös illallinen: se syötiin entistäkin myöhemmin linnan muun väen odotettua tunnin kärsimättömänä pöydässä hiiltynyttä rauskua, jota Aatelinen oli grillannut pihalla. Syömisen jälkeen väki painui nopeasti omiin oloihinsa ja me jäimme Aatelisen kanssa taas turvapaikkaamme keittiön tulisijan lämpöön pitämään ranskantuntia. Lipitimme (edelleen) viiniä, kuuntelimme musiikkia, kerroimme juttuja ja nauroimme. 

Nauruni lakkasi seinään, kun yläkerrasta paukattiin paikalle, sammutettiin radio ja poistuttiin yhtä kiivaasti jotakin ranskaksi huutaen. Veljen tyttöystävä oli polttanut pinnansa.

Kuulemma Veli ja Tyttöystävä kuulivat keittiön yläpuolella olevaan huoneeseensa kaiken. Kaiken.

Tuijotin järkyttyneenä parin viikon takaisesta hetkestä rypistynyttä keittiön pöytäliinaa.

Seuraa blogia!