27.5.2020
Kaksi viikkoa kaupungissa, Aatelisen asunnossa, ja olen totuttelun jälkeen hyväksynyt tämänhetkisen asiainlaidan. Asunto ei tosiaan ole puitteidensa (puutteidensa) vuoksi se miellyttävin - linnasta tuoduista antiikkihuonekaluista ja Aatelisen ostamasta kahvinkeittimestä huolimatta - mutta kaupunki, jossa se sijaitsee on kaunis. Ja miten ihanaa on kahden kuukauden linna-arestin jälkeen voida liikkua vapaasti! Ja huomenna, paikkojen vihdoin avautuessa pääsen nauttimaan pikkukaupungin elämästä: kahviloista, ravintoloista, kirpputoreista ja kirjakaupoista!
Vaikka kaikki on ollut toistaiseksi kiinni, olemme viettäneet paljon aikaa ulkona kävellen ympäri maalauksellisen Morlaix'n mukulakivikatuja ja lukemattomia portaita, nauttineet jäätelöitä laivarannassa, ajelleet lähiympäristön rannikoita, nakuilleet katseilta piilossa rannoilla, uineet meressä (Aatelinen ensimmäistä kertaa "tähän aikaan vuodesta", kun merivesi ei ole vielä "kunnolla" lämmennyt) ja istuneet puistoissa termospullon ja croissantien kanssa suunnittelemassa omituisimpia ja epäperinteisimpiä häitä, joista olemme koskaan kuulleet.
Minä kaikkia hää- ja avioliittoperinteitä vastustavana en olisi halunnut vihkisormuksia lainkaan, mutta esiteltyään sormuksen, jonka Aatelinen halusi minulle antaa, jouduin lopulta pyörtämään pääni. Tuo kyseinen sormushan vain tekisi koko homman vieläkin eriskummallisemmaksi!
Aatelinen oli jo ensimmäisenä iltanamme Morlaix'ssa halunnut näyttää minulle sormuksen, muttei ollut löytää sitä mistään. Se oli kuulemma asunnossa, jossakin, siitä hän oli ollut varma. Jostain syystä katseeni oli eksynyt keittiön kaapin päällä nököttävään Paavo Pesusieneen, joka oli paljastunut tarkemmalla tarkastelulla metalliseksi rasiaksi. Ehkä sormus on siellä, olin pilaillut.
Aatelinen oli kurottanut Pesusienen kaapin päältä, tonkinyt rasiaa hetken ja puuskahtanut sitten nolona.
"No?"
"Se on täällä."
Olin nauraa räkättänyt, kunnes hän oli laskenut sormuksen kädelleni. Se oli kaunis, lähes puhdasta kultaa oleva sinettisormus suvun heraldiset tunnukset taidokkaasti kaiverrettuna. Olin hätkähtänyt tajutessani sen, eriarvoisuuden ikonin, symbolisen arvon ja revennyt sitten nauramaan tilanteen absurdiutta: tyyppi pitää aatelistunnustaan kasuaalisti peltisessä Paavo Pesusienessä keittiön kaapin päällä, ja haluaa antaa sen minulle. Minulle, suomalaiselle marginaalissa elävälle nälkätaiteilijalle, merkiksi siitä, että tulisin olemaan osa ikivanhaa ranskalaista aatelissukua.
Mitä ihmettä, elämä, nyt taas?
