13.3.2020
Heräsin yksin jostakin linnan toisen kerroksen kamareista. Kello oli yli puolenpäivän, taisin olla vieläkin vähän humalassa.
Yritin muistella edellistä yötä. Aatelisen lyhyt tukka oli tuntunut oudolta sormieni välissä. En muista, olinko koskaan ollut kenenkään lyhyttukkaisen kanssa. Hän oli myös hullun pikaromanssini lisäksi ainoa mies, jonka kanssa olin ollut ikuisuuksiin. En ollut koskaan edes ollut mitenkään erityisen kiinnostunut miehistä. Hänen kanssaan koin kuitenkin kummalliselta tuntuneesta yöstä huolimatta selittämätöntä yhteyttä. Ehkä se oli samankaltaisten ystävyyttä. Ehkä se oli vain yksinäisyys ja irrallisuuden tunne, joka sai minut kuvittelemaan asioita.
Harhailin alakertaan ja löysin tieni kahvinkeittimelle, jossa seisoi ajat sitten keitetty kahvi jo pohjaan palaneena. Tiesin sen maistuvan pahalta, mutta kaadoin sitä itselleni joka tapauksessa. Päässäni pyöri.
Olohuoneesta löysin Aatelisen pikkuveljensä ja veljen tyttöystävän kanssa. En ollut huomaavinani merkitseviä katseita, joita kaksi jälkimmäistä vaihtoivat. Aatelinen itse hymyili minulle kulmiensa alta ja tiesin välttyväni Siltä Kiusalliselta Hetkeltä hänen kanssaan. Hyvä.
Keräilin itseäni sohvalla ranskankielisen puheensorinan seassa ja join mukillisia kahvia, ennen kuin kykenin pukeutumaan suojahaalariini ja saamaan itseni hiomaan kylppärin seiniä. Lyhyt työpäivä tuntui ikuisuuden kestävältä. (En enää laulanut kaiuttimen mukana.)
Jossakin vaiheessa päivää kaksi kylän vanhaa kalastajaa tulivat tuomaan simpukoita Linnanherralle, joka ei ollut kuitenkaan vielä - onneksi - palannut Pariisista. "Haluatko oppia kalastamaan hummereita?" Aatelinen huikkasi kylppärin ovelta.
No miksipä en?
Ei kommentteja