6.5.2020
Vaihtaessani Aatelisen verisiä siteitä uusiin muiden katsellessa uteliaina vierestä, tunsin itseni ensimmäistä kertaa osaksi joukkoa, vaikken ollutkaan enää pitkään aikaan ollut vain se outo linnaan eksynyt tyyppi, joka remontoi päivät kylpyhuonetta, istuu sitten samaan illallispöytään linnan väen kanssa ja kiipeää Linnanherran pojan sänkyyn, ja vaikken ollut "muistanut" pyytää ensimmäisen karanteenikuukauden loppumisen jälkeen palkkaa työstäni, koska halusin tehdä osuuteni linnassa, aivan kuten kaikki muutkin. Me olimme nyt me. Minä ja hän. Mitä se sitten ikinä tarkoittikaan.
Kaikki tuntui niin luonnolliselta. Olimme kokeneet niin paljon näiden päivien aikana, että tuntui kuin niihin olisi mahtunut kahden vuoden parisuhde. Olimme eläneet jokaisen päivän jokaisen sekunnin tarkastellen sitä kämmenellä kuin perhosta, joka lehahtaisi ihan kohta pois.
Päivämme linnassa alkoivat käydä vähiin. Lähdimme poimimaan kukkia ja ihailimme perhosia entistäkin tarkemmin.
Se oli täydellinen päivä Muumilaaksossa. Ja viimeiseksi se jäikin.
Ei kommentteja