11.3.2020
Päästessäni vihdoin tolpilleni minua vaivanneesta "mystisestä taudista" olin valmis aloittamaan työt linnassa. Linnanherra puhui minulle edelleenkin lähes pelkästään ranskaa ja vastailin nyökyttelemällä, oui, oui, ja näytin netistä kuvia tuotteista, joita tarvitsisi vielä hankkia. En tiennyt eikö hän osaa vaiko halua puhua englantia.
Parin päivän päästä, kun Linnanherra oli todennut minut luotettavaksi työntekijäksi, hän ilmoitti lähtevänsä viikoksi Pariisiin, ja uskoi haltuuni linnan avaimen. Hän mainitsi poikiensa käyvän linnassa silloin tällöin tarkistamassa että kaikki on kunnossa, mutta muutoin olisin viikon yksin.
Olin haltioissani. Remontin ohessa ihailin milloin vanhoja kangastapetteja ja paksuimpia koskaan näkemiäni kattoparruja, milloin salongin metrien korkuisten muotokuvien sarjaa tai keittiössä kiiltelevää kuparipannujen riviä. Tämä tosiaan oli minun kaltaiselleni historiallisia taloja sekä kaikenlaista vintagea ja antiikkia rakastavalle esteetikolle ehtymätön silmäkarkkilähde.
 |
| Jo eteishallin lattia ansaitsi tulla kuvatuksi. |
 |
| Joku suvun esi-isistä |
 |
| Helmin kirjailtu silkkijakku on tainnut levätä tuolin selkämyksellä ainakin sata vuotta. |
 |
| Näin innostunut minä olin. |
Ihastuttavan ympäristöni lisäksi nautin voidessani työskennellä rauhassa, ja kylppärin kieroja seiniä tasoittaessani huudattaa kannettavasta kaiuttimestani Maustetyttöjä ja laulaa mukana kaiutintakin korkeammalla volyymilla. Mutta tänä iltapäivänä 11.3.2020 en ollutkaan linnassa yksin.
Ja näin se kävi
Toivuttuani säikähdyksen ja nolostumisen aiheuttamasta hervottomasta naurukohtauksesta, minua kylppärin ovelta tarkkailleen hahmon piirteet tarkentuivat: hän oli suunnilleen ikäiseni mies ajamattomassa parrassaan, ruutupaidassaan ja liian lyhyissä farkuissaan. Kättelimme. (Hän on edelleen ainoa ranskalainen, joka on tarjonnut minulle kättä poskisuudelmien sijaan.) Vakava suu kertoi keittiössä olevan kahvia.
Seurasin miestä keittiöön, kaadoin itselleni kahvia ja istuin hänen seurakseen pitkän illallispöydän päähän pölyisessä suojahaalarissani. Hän tuntui olevan käytöksestäni hämillään, josta vaivaantuneena aloin pyytelemään anteeksi likaisuuttani, laulamistani ja melkein olemassaoloanikin; selittämään kuka olen ja miksi olen täällä, ai sinä tiesitkin, ja kyselemään kuka hän on (minun olisi pitänyt tietää ja hän oli tietämättömyydestäni hiukan loukkaantunut). Hänen vähäsanaisuutensa sai minut entistä anteliaamman puheripulin valtaan, jolloin aloin tenttaamaan hänen elämäntarinaansa ja tulevaisuudensuunnitelmiaan saaden vain vaivautuneita vastauksia, enkä lopettanut yksinpuheluani ennen kuin olin saanut kahvini hörpittyä.
En osannut päättää onko hän ujo, vaiko vain epäkiinnostunut mistään mitä sanon.
Sanoin jatkavani töitä ja jättävänsä hänet rauhaan, mutta hän kertoi lähtevänsä itse joka tapauksessa. Hänen pitäisi ostaa tarpeita synttärijuhliaan varten, jotka olisivat linnassa samana iltana talon ollessa tyhjä hänen isänsä ollessa vielä Pariisissa. Ja että minä olisin tervetullut, jos vain haluaisin.
Silloin en vielä tiennyt, että hän kutsui minut vain ja ainostaan siksi, että hänen veljensä tyttöystävä, johon olin törmännyt kerran aikaisemmin, oli pakottanut hänet kutsumaan minut koska tiesi minun olevan yksinäinen.
Ei kommentteja