28.3.2020
Pääministeri oli eilen illalla ilmoittanut lockdownia jatkettavan vielä kahdella viikolla. Tämän ensimmäisen karanteenijakson lopulla, tänä kahdentenatoista karanteenipäivänä istuimme Aatelisen kanssa aamukahvilla ja -savukkeella ulkona tapamme mukaan. Nostin rennosti jalkani lepäämään hänen reisilleen kuten monena muunakin aamupäivänä ollessamme kahden, mutta tällä kertaa hän alkoi silittää niitä kevyesti. Hätkähdin.
Tajusin, ettemme me olleet tähän saakka olleet fyysisesti kovin läheisiä ellemme olleet humalassa. Tai kovassa krapulassa. Muina aikoina olimme kuin kaverukset. Teimme asioita yhdessä, keskustelimme kaikesta, nauroimme kurkku suorana toistemme jutuille (tai minä nauroin kurkku suorana ja hän hymähteli, joka oli häneltä sinällään jo reaktio). Kuitenkin jo vierekkäin istuessamme varoimme koskettamasta toisiamme, ainakaan liian intiimisti.
Toimimme näin osittain siksi, ettemme halunneet muiden tietävän mitä me teimme pimeän tullen. Osittain siksi, että minä olin kertonut hänelle palaavani Etelään saatuani remontin valmiiksi. Ja osittain siksi, että hän luuli minun palaavan Velleronin Pikaromanssini vuoksi, josta hän oli kuullut minun lisäkseni Veljeltä ja Tyttöystävältä. Emme siis saaneet kiintyä toisiimme liikaa, tai ainakaan näyttää sitä toisillemme, vaikka tapaamisemme merkitystä välillämme olevasta jännitteestä puhumattakaan kumpikaan meistä ei voinut kieltää. Samalla halusimme ottaa yhteisestä ajastamme kaiken irti, mutta teimme sen vasta kun päivän aikana kerätty jännite oli kasvanut liian suureksi, olimme vapauttaneet itsemme viinin avulla ja pimeä kätki jäljelle jääneet epävarmuutemme. Aamulla lusikasta herätessämme irrottauduimme toisistamme kömpelösti ja kerroimme jonkin puujalkavitsin. Ystäviä me tulisimme ainakin olemaan, sen tiesimme.
Mutta nyt hän silitti jalkaani tuijottaen pilviin. "Kaksi viikkoa lisää", hän sanoi ja puhalsi savut poutapilvien seuraan.
Ei kommentteja