29.3.2020
Linnanherra oli muutama päivä sitten kysellyt oliko joku käynyt tornissa, koska hän oli käynyt jo parina yönä sammuttamassa sieltä valot. Tietääksemme kukaan meistä ei ollut käynyt siellä, ja Linnanherra oli vitsaillut asialla olleen linnan kummituksen, jonka olemassaoloon hän itse vakaasti uskoi ja josta oli tarinoinut useaan otteeseen varmaan kaikille, jotka linnaan olivat koskaan tulleet vierailulle.
Tällä rakennuksella toki oli kummituksensa. Sitä olivat asuttaneet mitä kummallisimmat ihmiset, siinä oli myös moni kuollut, osa traagisestikin. Pala linnan synkkää historiaa rakentui toisen maailmansodan aikana Linnanherran isovanhempien asuessa linnassa, kun natsijoukko oli vallannut rakennuksen. Siinä oli isoäiti sitten keitellyt teetä kahdellekymmenellekahdelle natsille lähes kaksi vuotta, kun ei muutakaan voinut. Oli hän tiukkana tätinä kuulemma myös pitänyt sen verran jöötä, ettei kuraisilla kengillä tultu sisälle, eivätkä tädin käskyjä saksalaisetkaan olleet uskaltaneet uhmata.
Talon historian saattoi aistia. Täällä kummalliset sattumukset, joita minäkin olin ollut todistamassa, saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä, siinä missä samat sattumukset melkein missä tahansa muualla olisivat saaneet aivan arkipäiväisen selityksen vaikka väkisin.
"Onko joku käynyt tornissa?" Linnanherra tuli taas kysymään meidän pitäessä tapamme mukaan ranskan tuntia keittiössä. Hän oli taas viime yönä käynyt sammuttamassa sieltä valot, mutta me emme olleet taaskaan käyneet siellä. Minähän en ollut koskaan edes käynyt tornissa! Kumma kyllä en ollut käynyt myöskään linnan muissa kerroksissa nykyistä kahta asuinkerrosta lukuunottamatta. Siihen oli tultava muutos!
Aatelinen vei minut tour de châteaulle. Kiipesimme meteliä pitävät puiset portaat asuinkerrostamme ylemmäksi. Jos olin eksynyt jo linnan toiseen kerrokseen, niin kolmas se vasta sokkeloinen oli! Käytävien päissä lepäsi kamareita, joista oli sisäänkäynti viereisiin kamareihin tai käytäviin. Osa ovista oli niin ahtaita, että niistä olisi tuskin meitä juuri isompi ihminen päässyt kulkemaan.
Kolmatta kerrosta ei oltu kovin innokkaasti huollettu vuosisatojen aikana. Kauniit antiikkitapetit repsottivat kulmistaan, erkkeri-ikkunat kaipasivat kipeästi kittausta ja uutta maalikerrosta. Huoneet olivat kaikki tyhjillään ja niiden takat laitettu umpeen, mutta osasin kuvitella ne loistossaan sata vuotta sitten. Olisin niin kipeästi halunnut entisöidä huoneet niiden vanhaan asuunsa! Tyhjinä ne näyttivät jotenkin aavemaisilta, minun oli pakko myöntää.
Aatelinen esitteli vanhan huoneensa. Siinä oli muiden huoneiden tapaan rosettilistainen takka, sekä alkovi, joka oli koristeltu puuornamentein. Minä Etelä-Pohjanmaalla 80-luvun tiilitalossa kasvaneena mietin miltä oli tuntunut viettää lapsuutta näiden seinien sisällä, jotka saivat mielikuvituksen laukkaamaan niin, että olin varma niiden kätkevän sisäänsä kaikenlaisia salaisuuksia. Salakäytävää kuulemma ei ollut lukuisista etsinnöistä huolimatta koskaan löytynyt, mistä olin vähän pettynyt.
Vihdoin kiipesin kapeita kierreportaita linnan torniin. Näky oli kuin Prinsessa Ruususesta! Tornihuone oli maalattu taivaansiniseksi kattoa myöten. Sen ikkunasta saattoi nähdä merelle, mikäli sää oli hyvä. Miksei kukaan nuku täällä, ihmettelin, se olisi valtavan tunnelmallista rankkasateella! Sovimme sitten seuraavan myrskyn sattuessa kiipeävämme torniin patjan, viinipullon ja kynttilöiden kanssa. Kenties näkisimme vilahduksen kummituksesta, nauroimme.
Sammutimme valon ja laskeuduimme alimpaan kerrokseen jatkamaan opiskelua. Pimeän tullen tornissa paloi taas valo.
Ei kommentteja