Linnakaranteeni, päivä 7: Crêpejä ja vanhoja valokuvia

23.3.2020

 Bretagne on kuuluisa crêpeistään. Siis suomalaisittain letuista (tai lätyistä, kuten meillä kotona Etelä-Pohjanmaalla sanottiin). Täällä crêpe on ensisijaisesti suolainen lounas tai päivällinen, jolloin siitä käytetään usein myös termiä galette. Lettupäivänä syödään sitten jälkkäriksi se makea lettu.

Me päätimme pitää lettupäivän, koska minun piti oppia tekemään oikeaoppinen bretagnelainen - siis se alkuperäinen - crêpe.

Aatelisen resepti paikallisiin tattarilettuihin (16 kpl) menee siis näin:

500 g tattarijauhoja

2 kpl munia

1 tl suolaa

1 l kylmää vettä

2,5 dl piimää tai kuivaa siideriä

1 rkl sulaa voita

Sekoita ainekset huolellisesti. Anna taikinan levätä huoneenlämmössä neljä tuntia. Kaada taikina kuumalle, voidellulle crêpe-pannulle. Kun reunat ruskistuvat, käännä crêpe ja levitä sille haluamasi täytteet (perinteiseen versioon tulee kananmuna, kinkkua ja juustoa). Taittele crêpen reunat keskiosaa kohti niin, että täytteet pilkistävät keskeltä. Et voilà! Nautitaan bretagelaisen kuivan siiderin kanssa.

 Kaikesta päätellen suoriuduin reseptistä (Aatelisen avustuksella) hyväksyttävästi. Suolaisten lettujen nauttimisen jälkeen Linnanherra paistoi meille makeita crêpejä. Niiden resepti ei suuresti poikkea suomalaisista vehnäräiskäleistä, tärkeintä on saada letuista läpikuultavan ohuita sillä ne taiteltaisiin neljään osaan. Tänään me söisimme ne sitruunan ja hunajan kera.

Illallispöydässä viidestään istuessamme olin tapani mukaan tarkkailijan roolissa. Yhtäkkiä minua alkoi naurattaa. Tajusin eläväni apokalyptisessa, ranskalaisessa versiossa Muumitalosta! Joka päivä nämä eri kerroksissa elävät hahmot elävät pientä elämäänsä talon eri nurkissa ja kokoontuvat iltaisin saman pöydän ääreen. Kuiskasin havaintoni Aateliselle, joka jatkoi ajatustani: omalla tavallaan huolehtivainen Linnanherra paistaa räiskäleitä Muumimamman roolissa, temperamenttinen Tyttöystävä Niiskuneitinä, jota Veli seuraa Muumipeikkona yläkertaan kun heidän on aika käydä nukkumaan. Vanhasieluinen Aatelinen kirjailijahaaveineen on kuin Muumipappa, ja minä olin seikkaileva, talvea pakoileva Nuuskamuikkunen, vain ohikulkumatkalla Muumilaaksossa. 

Mutta kun en ollut vielä löytänyt paikkaani, yritin sanoa.  Reppuni alkoi käydä entistä raskaammaksi, ja haaveilin salaa löytäväni laakson, johon haluaisin asettua.

 Illallisen jälkeen me päätimme katsoa Muumiperheen kanssa suvun vanhat valokuvat läpi. Se oli hirveän jännittävää! Hahmot kuvissa olivat myös kuin inhimillisiä versioita Muumilaakson asukkaista: naimaton, tiukka katolilaistäti, jolla ei koskaan tiettävästi ollut miesystäviä, kokaiinin käytöstään tunnettu serkku viemässä vihille raskaana olevaa nuorikkoaan, koira, jonka metsästyshullu isoisoisä jalosti, ja kaikki tämä näyttämönään suvun omistuksessa parisataa vuotta ollut linna, jonka näin vuosikymmenten ajan sen erilaisissa asuissaan ja palvelusväen ympäröimänä. 

Olin vaikuttunut siitä, miten pitkälle suvun historiaa on dokumentoitu: aatelissukuiset tietävät nimetä jopa sukunsa ensimmäisen, kun minä taas en ollut kuullut edes isovanhempieni isovanhemmista. 

Yhtäkkiä tunsin itseni entistä juurettomammaksi, Nuuskamuikkuseksi.

Vain osa suvun valokuvista

Eräs tietty Aatelinen on tunnistettavissa kuvasta. Kuva perhealbumista.

Seuraa blogia!