4.4.2020
Mikä ihana päivä! Istuimme auringossa päivän lehteä lukien. Tai no, minä istuin ison päivävarjon suojassa. Olin ehtinyt jo toissaviikolla polttaa maidonvalkean ihoni aamupäiväkahvin aikana, ja nyt se oli nyt punertavia pisamia, taches de rousseur, kirjaimellisesti 'punapään tahroja'. Ranskalaiset eivät tuntuneet arvostavan niitä kovin korkealle.
Luettuamme päivän uutiset - horoskooppeja unohtamatta - raahasin ensimmäisen kylppärin kolmesta ovesta varastosta ulos ja laskin sen telineille linnan pihamalle. Olin onnekas voidessani työskennellä ulkona, paljain jaloin. Hioin ovia kuunnellen korvanapeista guilty pleasures -soittolistaa, jota olimme Aatelisen kanssa rakentaneet viime päivien ajan. Suhteemme oli nimittäin jo siinä pisteessä, että kehtasimme paljastaa synkimmät musiikilliset salaisuutemme elämiemme varrelta, kunhan alla oli vain vähän viiniä. Jopa sen David Hasselhoffin. (Disclaimer: Hoffin kohdalla viiniä oli alla jo paljon enemmän.)
Yöllä taivas oli edelleen selkeä ja meillä olisi mahdollisuus nähdä tähdenlentoja. Minä ja Aatelinen hipsimme viltin kanssa ulos, levitimme sen linnan edustalle olevalle isolle nurmikentälle ja kävimme sille selällemme.
Pimeässä uskalsimme taas puhua toiveistamme. Minun haaveestani asettua talviksi jonnekin tekemään taidetta. Ostaa pieni kivitalo ja istuttaa sen edustalle sitruunapuu. Ja hänen haaveestaan ostaa pieni kivitalo, jossa hän kirjoittaisi kirjoja.
Sitten vain makasimme vierekkäin tähdenlentoja odottaen.
Ei kommentteja