13.4.2020
Nyt se on julkistettu: kuukausi lisää karanteenia! Täyskaranteenin olisi määrä loppua vasta 11.5.2020, jolloin confinement olisi jatkunut yhtäjaksoisesti viisikymmentäviisi päivää.
Muut eivät olleet lainkaan innoissaan kotiarestin jatkumisesta, ja me yritimme Aatelisen kanssa vaivoin peittää helpottuneisuuttamme siitä, että meille suotiin vielä toinen samanlainen ajanjakso jonka olimme jo käyttäneet. Tämä tulisi muuttamaan paljon!
Sen sijaan että jatkaisimme päivä kerrallaan elämistä, kuin jokainen niistä olisi viimeisemme, meille annettiin neljä viikkoa aikaa tunnustella ja tunnustaa tunteemme itsellemme sekä toisillemme.
Tavallaan se oli tietynlaisen huolettoman, holtittomankin, hauskuuden loppu, koska emme voineet enää ottaa tätä kevyenä leikkinä ja olla iloisen välinpitämättömiä oikeasta elämästä. Olimme pakotettuja miettimään mitä halusimme tehdä kuukauden päästä, kun pääsisimme sadun loppuun, linnan portit avautuisivat ja joutuisimme astumaan siihen oikeaan elämään, josta sadut eivät koskaan kerro.
Toiselta kantilta se päästäisi meidät epätietoisesta, päämäärättömästä kellumisesta shampanjakuplissa. Teimme kuin huomaamattamme ryhtiliikkeen: siivosimme huoneemme kunnolla ensimmäistä kertaa sitten karanteenin alun! Tyhjäsimme useamman tuhkakupin ja täytimme tiskikonetta ainakin kuudella viinilasilla. Minä jopa järjestin vaatteeni rinkasta ja nojatuolin selkämykseltä laatikkoon, jonka Aatelinen tyhjäsi minulle. Tässä sitä nyt sitten oltiin!
Jo valmiiksi pieni käyttövaatevarastoni oli tosin kaventunut entisestään, kun osa vaatteistani oli alkanut kiristää ikävästi. Päivittäiset jälkiruokakakut sekä yölliset suklaalevyt ja jäätelöpurkit alkoivat näkyä katsellessani alastonta itseäni huoneemme antiikkisen vaatekaapin jättipeilistä. Jos en halunnut ostaa uusia vaatteita, minun oli päästävä sokerikoukusta, johon olin itseni taas kymmenen vuoden jälkeen saattanut.
Ja jos olimme ensimmäisen kuukauden juhlineet vallattomasti, niin nyt oli aika rauhoittua hieman - kumpikaan meistä ei jaksaisi enää toista kuukautta viinipullojen tyhjäämistä, eikä minua edelleenkin vaivaava yskäni tai Aatelisen keuhkokipu parantuisi näitä lukemattomia savukkeita polttaessamme.
(Todellakin, siinä vaiheessa kun kumpikin luulee toisen olevan sokerilla elävä, ketjussa polttava alkoholisti, tietää että on eletty kuin viimeistä päivää.)
Sopivasti ranskan vihko, rakas päiväkirjamme, alkoi olla muutamia sivuja vaille täysi. Päiväkirja, joka oli alkanut ironisella "Je n'en peux plus de toi !!! Où est l'alcool ?!".
Oli aika hankkia uusi ja täyttää se uusilla, ihan oikeilla asioilla.
Ei kommentteja